Arjen sankari !

Saanko esitellä – Arjen Sankari! Hän on pian 85v täyttävä ruutimummo(ei sukua)! Oikeastaan arjen sankari ei riitä kertomaan sitä kaikkea, miten häntä kunnioitan, kuinka olen ottanut opikseni hänen… ei mitään neuvoja vaan miten eletään tätä elämää!

Hän on kahteen kertaan evakkoon lähtenyt, aikansa avioton lapsi. Kaiken kokenut ja nähnyt. Hän jopa joutui karttamaan isäpuoltaan, joka olisi mieluusti nuorta tyttöä kopsinut. Hän teki paljon töitä, meni naimisiin, rakensi talon, synnytti pojan. Avioliitto meni nurin, talo meni myyntiin, poika kuoli. Hän perusti yrityksen. Yritys kaatui ja kaikki omaisuus meni. Kaikki ainekset soppaan, mistä voisi katkeruuden kalkkia lipttää. Vaan kuinka on???

Hän on maailman iloisin ja kultaisin mummo. Koskaan en ole häntä nähnyt huonolla tuulella, ikinä en ole kuullut hänen suustaan valituksen sanaa. Hän on itse auringon paiste. Hänen hassun hauska huumori siivittää kaikkia hänen juttujaan. Olen voinut aina kertoa hänelle kaiken ja hän vaan ymmärtää. Ei ole sättinyt, ei paheksunut mitään. Lisäksi, kaikki minun lapseni rakastavat häntä. Pahin uutinen, minkä voisimme kuulla olisi se, että saisimme tietää hänen menehtyneen.

Hänen kaltaisiaan ihmisiä on harvassa, mutta kun sellainen osuu kohdalle, se on kultakimpale. Kun minulle tulee vastoinkäyminen, muistan heti hänen sanat siitä kuinka vastoinkäymiset kuuluu elämään, ihminen pysyy taistelukunnossa 😉 Ryhdistäydyn siinä vaiheessa ja muistan aina, että hän on selvinnyt niin monista taisteluista, miksi en minäkin.

Meillä on töissä vaikeaa, siis Täydelliset Naiset ovat entisestään aktivoituneet, jopa niin, että sen huomaa muutkin kuin minä. Kaiken sen paskan keskellä, minua lohdutti, kun minulle puhuivat siitä pari muutakin? Jotenkin se vaan kummasti helpotti, saada tietää, että en ole ainoa, joka sitä paskaa saa sietää. Sitä on tähän mennessä yrittänyt vaan sietää ja kestää, olla välittämättä ja se on ottanut voimille. Nyt kun on muitakin, olen tsempannut heitä, että kyllä me kestetään ja itsekin on saanut voimaa sietää ja yrittää pysyä vaan iloisena, ettei antaisi sen kaiken negatiivisuuden ottaa valtaa.

Tappelen aina sitä negatiivisuutta vastaan! Joka paikassa! En halua kuulla kaikkia huonoja uutisia, en halua aina tietää niitä kaikkein pahimpia versioita joka asiasta. Ihan vaan esimerkkinä vaikkapa sellainen, kun aloin odottaa esikoistani! Kuinka sen piti olla iloinen uutinen, niin enkö saanut kuulla kaikkia kauhutarinoita kuolleina syntyneistä lapsista, synnytyksistä, missä äiti oli kuollut. Vastaavaa tulee kaiken aikaa, MIKSI??? Kuka kertoisi minulle, miksi näin? Miksi se pahin on aina kerrottava? Peetu on juuri näitä ihmisiä ja kun hänelle olen siitä nyt yrittänyt nätisti kertoa, senkin, etten halua kuulla niitä tarinoita, koska ne eivät vaan auta, ei ollenkaan lohduta. Mitä sitten kävi? Sain kuulla, että olen kaiken aikaa vittuillut ja että olen vaan ladannut paskaa niskaan….

Minä luulen, että lähden tapaamaan Häntä, tätä 85-vuotiasta! Tiedän, että kaikki muuttuu aina hyväksi kun menen sinne. Saan uutta virtaa ja jaksan taas. Kun oppisin elämään yhtä sydämellisesti, mutta minulla on vielä paljon oppimista!

Tänään opin….

…yhden päivän verran elämää! Tosin olen kovapäinen ja vanha koira ei uusia tapoja opi, niin aina jotain. Siis aina on jotain, mistä voi ottaa opikseen. Äiti sanoo aina, että jollei elämä muuta opeta, niin hiljaa kävelemään. Se on totta. Minulla on aina sata lasissa, teen kaiken reippaasti, liikun nopeasti ja en tykkää vätystelystä ja vitkastelusta. Toisinaan, kun selkä alkaa oikutella, niin silloin – panee hiljaa kävelemään!

Silloin kun joutuu hiljaa kävelemään, se ottaa koville. Minulla ei ole kiire, ei yleensä, sillä minusta se on vain ihmisten keksimä juttu, kun on niin kiire, ettei ehi mitään tekemään. Jos on kiire, on ajankäytön hallinnassa pahoja puutteita. En tykkää koko sanasta, saati sitten siitä itsestään, kiireestä. Itse asiassa olen sen verran laiska, että kun teen kaikki oikein reippaasti, minulla on enemmän aikaa olla jouten 🙂

Tänään opin…varmasti jotain, mutta eilenkin opin! Taas kerran sen, miten korvaamatonta on kun on ystäviä ja aina se oikea juuri oikealla hetkellä. Olin illan suussa mennyt pöhköyttäni lukemaan työpostin ja sieltä yhden valitettavan paskan muistion! Sen sisältö oli sitä luokkaa, että paukahti niin armoton vitutus, että oli pakko mennä pesee kylppäri. Siinä samassa minulta meni rikki yksi taulu ja sain pikkuraivareita ja luulin räjähtäväni. Saunan  laitoin päälle ja menin takaisin koneelle. Siellä oli viesti ystävältä, joka lopussa kysyi, ootko itse missä vireessä? Noni, minähän kerroin, kaiken sen paskan, suolsin siihen, kun niin korvensi. Sitten menin saunaan ja otin kipakat löylyt. Saunan jälkeen vaan istuin ja mietin, että miten tässä nyt oikein toimisi….

Silloin se sitten soi….minun työpuhelimeni, minun pienessä pussukassa, minun laukussani, minun huoneessani, niin että hädin tuskin kuuli koko ääntä. Onneksi se kuultiin, sillä siellä hän oli, minun ystäväni! Jos olinkin lyyhistynyt ja olo oli kurja, niin sen puhelun aikana, hän se vain nosti minut, suoristi rangan ja mielen, valoi virtaa ja puhalsi minuun taas voimaa. Luulen, ihan oikeasti, että hän on se minun enkelini, joka näkee ja kuulee kaiken ja nostaa aina silloin kun tarvitsen sitä, sillä tämä ei ollut ensimmäinen kerta….

Iloisesta seurasta kiireesti kotiin

Ah, mikä onni ja autuus, yksin kotona! Eilen aamulla minulla oli kaikki lapset kotona, sillä Tytsäkin tuli viikonlopuksi. No, kauan ei sitä riemua ja yhtäaikasta mekastusta ollut, sillä kun pojat tulivat koulusta(Tytsällä oli vapaata), niin he lähtivät isälleen ja Tytsä meni tyttökaverinsa luokse. Hiljaisuus laskeutui taloon. En avannut edes televisiota, en radiota.

Kauan en kuitenkaan ollut kotona, sillä minulla oli menoa. Menin harrastusteni puitteissa juhliiin, missä meitä oli ihana, aivan äärettömän hauska seurue. Istuttiin iltaa, syötiin ja juotiin ja naurettiin niin, että ihan maha oli kipeä. Se oli terveellistä, se nauraminen – kyllä – ihan tyhjänpäiväiväinen nauraminen, kun se oiken mahan pohjasta lähtee, se tekee hyvää. Se onkin suurin syy, miksi olen tässä harrastusporukassa, minä, joka en viihdy oikein missään porukoissa, se että on niin välitöntä ja kaikki aiheet ovat vapaita. Voi niin rajattomasti heittää läppää ja aina joku ottaa kopin ja jatkaa kuin että tarttisi vahtia itteensä, ettei vaan vahingossakaan laukaise jotain, mistä joku voisi loukkaantua.

Juttua lähti myös aiheesta pikadeitit. Kuuntelin äimistyneenä sitä, millaista se on ja kuinka meistä moni meinaa siihen tutustua. Porukassa on siis sinkkuja. Katselin heitä sillai syrjäsilmin, että miksiköhän, koska ovat niin sosiaalisia, avoimia, hyvännäköisiä jne. He juuri halusivat lähteä kokeilemaan, ihan vaan katsomaan, mitä se on. En isommin osallistunut keskusteluun, kuuntelin siinä mielessä, että en ikinä, ei ole minun juttuni. Siis, että kun ei vaan ole tarvetta. Silti ymmärsin, että monilla on!

Kun porukat alkoivat suunnitella jatkopaikkaa, siirryin hissun kissun lähtökuoppiin. Kerroin vaan varovasti, että nyt tämä täti lähtee kotiin. Kun olin jo takin vetänyt päälle, minut huudettiin takaisin. Ei mihinkään kotiin, eikö seura kelpaa? 😦 Siis seurahan oli mitä parhainta, mutta voiko olla totta, että minulla oli jo ikävä omaa aikaa? Olen todella itsekäs, mutta halusin kotiin ja siihen tilaan, kun on kaikki rauha ja saan olla omissa oloissani. Aikansa kutakin, mutta niin lähdin ja kipitin kotiin pikkupakkasessa ja kun pääsin perille, niin wauuuu, mikä ihana olo! Kaikki taas reilassa.

 

Peetu vaikenee… Se on toisaalta helpottavaa, toisaalta ei.

Päästäkää minut pahasta…

Oletteko kuulleet ihmisistä, jotka pelkällä olemuksellaan saavat pahan mielen aikaseksi? Niitä on ! Tapasin eilen taas sellaisen ja kerronpa nyt koko episodin.

Olin lähdössä kimppakivareissulle, bussilla. Matkan päämäärä oli tietenkin teatteri. Muutenhan en olisi lähtenyt. No, menin asemalla hyvissä ajoin ja huomasin siellä entisen työkaverini, joka oli myös lähdössä samalle matkalle. Menin reippaasti hänen luokseen, tervehdin ja aloin jutella, kunnes muistin, että hän ei todellakaan pidä minusta. On sen aina tuonut hyvin selvästi julki. Koska olimme kaksin, hän muutaman sanan vaihtoi, mutta lähti nopeasti tupakalle.

Kun pääsimme matkaan, tuli eräs ystäväni matkalta kyytiin. Oletin jotenkin, että hän olisi voinut istahtaa viereeni, kun siinä oli vapaata. Ei, hän meni suoraan tämän viereen, joka minua ei voi sietää. No, olenhan minä tiennyt, että he ovat kavereita, mutta nyt he olivat koko reissun ajan todella tiiviisti yhdessä. Jopa niin, etteivät tulleet edes ruokailemaan muun porukan kanssa.  No, se ei haitannut.

Olin sopinut sinne ravintolaan tapaamisen erään miehen kanssa, jonka kanssa minulla oli pieni neuvottelu työjutuista. Hän tuli ilmoittautumaan minulle jo, kun olin vielä syömässä. Niin koko porukka sai tietää, että minulla on siellä mies! Kun olin syönyt, menin hänen luokseen baaritiskille. Halasimme lämpimästi ja sitten teimme suunnitelmia ensi vuodesta ja löimme kaikkea pientä lukkoon. Kun erosimme, halasimme vielä. Olin siis tehnyt tämän kaiken, sivussa muista meidän porukoista, ettei vaan tulisi mitään puheita. Hah, niin luulin…

Palasin ryhmän luo ja kun lähdin sitten käymään vessassa, näin tämän parivaljakon kahdestaan siellä eräässä pöydässä. Menin tietysti juttelemaan. Selvisi, että he olivat nähneet koko episodin, sen tapaamisen. Olivat seuranneet sieltä sivusta. OMG! Olivat tunnistaneet, kenen kanssa halailin… Tämä kaikki selvisi vain toisen osapuolen kertomana, sillä hän, joka minua ei kertakaikkiaan voi sietää, istui mykkänä, suu tiukkana viivana ja sen oloisena, että minun oli pakko lähteä. Silti, oli pakko kertoa, että kyse oli pelkästään työasiasta, vaikka sekään tuskin oli miellyttävä asia. Se, että voin hoitaa työasioita lähes missä vaan ja siksi väitän, että olen monessa työjutussa onnistunut. Sekään ei miellytä. Eli, tekee niin tai näin, aina menee vikaan.

Matkalla mietin, miten minä omalla elämälläni siis todellakin ärsytän monia. Kun elän niin kuin haluan, vapaana, luonnonlapsena, en kumartele ketään, pidän kaikkia samanarvoisina, pyrin olemaan kaikkia kohtaan tasapuolinen, olen kiltti ja ystävällinen… Niin paskaa tulee niskaan! No, kaikkeen tottuu, sillä kolikolla on se toinenkin kääntöpuoli. Minulla on todella paljon oikeita ystäviä, enkeleitä! Niin, että jos joku ikävä ja säälittävä ihminen yrittää välillä pilaannuttaa ilmapiiriäni, poistun hänen reviiriltään.

Miesystävyyttä

Olen usein kertonut miesystävistäni, niistä jotka ovat vain ystäviä, joista välitän niin kuin ystävistä välitetään ja joihin en tunne pienintäkään seksuaalista vetoa. En siis voisi kuvitellakaan rakastuvani heihin. Hyvä, minun kannalta on edelleen niin.

Nyt on kuitenkin eräs ystäväni, joka laittoi minulle sellaisia viestejä, että minua alkoi ahdistamaan. Juu, hän ei ole Tom. Tom on edelleen ystävistä parhain! Hän on eräs J, jonka kanssa olen käynyt teatterissa ja syömässä. Olemme jutelleet paljon ja hänelle kerroin myös Jerrystä. Puhuin siksi hänelle Jerrystä, kun Jerry oli niin sitoutumiskammoinen(paskapuhetta!), samoin kuin J. Halusin ymmärtää, mistä on kyse. Hyvä, siis olemme ystäviä J:n kanssa.

Vaan kun hän laittoi viestiä kuinka kaipaa minua yms. En halua enempää edes laittaa tänne, mutta juuri sellaista, että niillä sanoilla hän ylitti rajan. Olin niin surullinen, sillä jos hän kaipaa minua niin, en tiedä mitä tehdä. Olen jotenkin pettynyt, sillä en minä voi kaivata häntä, hän on vain ystäväni. Hänessä ei ole mitään sellaista, mikä kiinnostaisi minua miehenä. Hän siis täyttää kaikki ystävyyden kriteerit, mutta ei mitään niistä, mitä minä toivon mieheltä, joten aika selvää.

Tomin kanssa on sama juttu. En voisi mitenkään kuvitella, että hän alkaisi ehotella mitään. Koskisi minuun tai kaipaisi… Silti, me nähdään usein ja soitellaan. Tänäänkin hän soitti ja menemme yhdessä lounaalle.

Tapaan J:n ensi kuussa. Toivon mukaan se oli vaan jokin mielenhäiriö ja voimme jatkaa entiseen malliin, sillä muutoin se on siinä! Niin, ja taatusti en ole antanut mitään aihetta!

Vuonna -85 ja sen jälkeen….

Sain eilen viestin, vanhalta ystävältä ja se oli pitkä… Mielessä olet useasti… Rakkaudella! t.P

Tapasin hänet vuonna -85. Olin juuri mennyt naimisiin miehen kanssa, joka asui ulkomailla. Olin ollut lomalla ja palanut sieltä töihin tuoreena vaimona, joskaan en kovin onnellisena. Vaan se onkin kokonaan eri tarina, josta ei nyt sen enempää. Töihin palattuani törmäsin heti herraan nimeltä P. uuteen työntekijään, joka oli tullut taloon poissaollessani. Olin järkyttynyt! Uskomaton ja ihana ja katsoi minua niin suoraan…. Välillämme syttyi heti jotain! Kun hän sai tietää, että olen juuri mennyt naimisiin, hän oli ihan maansa myynyt ja alkoi melkeinpä heti seurustella työkaverini kanssa.

Olimme nuoria, hän minua muutaman vuoden nuorempi. Suhde oli väistämätön! Siis ihan käsittämätöntä, mutta meillä oli salasuhde. Tapailimme aina kuin vain voimme ja milloin missäkin. Olimme porukoissa ja paljon kolmistaan. Jotenkin olen kyllä varma, että R tiesi meidän väleistä… Sitä on vaikea selittää, koska väärinhän se oli, ihan kaikkia kohtaan! He muuttivat pois paikkakunnalta ja minä kävin heidän luonaan ja meillä oli todella hauskaa. Olin kuitenkin enemmän R:n kanssa ja koitin pysyä P:stä loitolla.

Sitten he erosivat! Ehei, ei me P:n kanssa aloitettu mitään. Minun mieheni oli edelleen ulkomailla ja liittomme oli retuperällä. Se oli tuhoon tuomittu alusta asti 😦 Olin hakenut lohtua P:stä. Hän muutti taas uuteen kaupunkiin ja kävin hänen luonaan siellä, vain kerran. Sen jälkeen ei enää nähty. Hän soitteli minulle todella usein! Kun tapasin lasteni isän, kerroin P:lle, että nyt – älä enää soita minulle! Hän ei soittanut!

Vuosia sitten kaivoin hänet jälleen esiin. Halusin tietää, mitä hänelle kuuluu! Ei hyvää. Hän oli ollut tapaturmassa ja saanut niin pahoja vammoja, ettei ikinä kuntoudu entiselleen. Olen saanut kuulla, kuinka hänen vanhempansa erosivat, isä ei pidä mitään yhteyttä ja sisko taistelee vakavaa sairautta vastaan. Surkeata! Olemme soitelleet ja viestitelleet aina silloin tällöin.

Nyt hän on saanut jonkun uuden sairauden ja makaa sairaalassa ja rakastaa minua(ystävänä). Emme ole nähneet 25 vuoteen ja tuskin näemme, mutta olen hänen tukenaan, edes puhelimen välityksellä.

Pieni kuolema

Luulin, että kuolin tai ehkä se oli vain sellanen ohimenevä toive. Elämäni kurjin juhannus alkaa olla ohi ja selvisin siitä. mutta tuskin unohdan sitä koskaan.

Aattoillan aikana sitten selvisi, ettei Jerry todellakaan aikonut tavata minua. Ei ollut edes luvannut, vaan oli sanonut, että katellaa. Piti minua silti jännityksessä, antoi ymmärtää, että tapaamme. Kuittasi jossain vaiheessa, ettei ollut suunnitellut mitään yhteistä juhannuksen viettoa. Paljon muutakin, en jaksa…

Itkin koko saatanan aattoillan! Itkin kaikkea mahdollista. Itkin sitä, että olin mennyt hyväuskoisena hölmönä uskomaan, että tapaamme, järjestänyt kaiken sillai, että siihen on mahdollisuus. Kun selvisi, ettemme tapaakkaan, oliko minulla enää mitään mahdollisuuksia mihinkään – ei! Olisinko voinut siinä itkukunnossa lähteä mihinkään? En! Niinpä join… kaiken mitä minulla oli. Kyllä – se helpotti!

Kun lapset toivottivat tekstareila hyvää yötä, niin Pien mies laittoi vielä viestiä:

– Mitä oot tehny?

– Ollu yksin kotona…

– Mitä, etkö ollukkaa Jerryn kans?

– Ei se sit halunukkaa tavata…

– No voivittu, olis ilmoittanu aiemmin, nii olis voitu mennä…

– Älä muuta sano 😦

– Haistata sille paskat, niin tulee parempi mieli!

– Sie oot ihana poika!

– Se on periytyvää 🙂

Niinpä jatkoin juomista. Istuin sohvalla, katsoin telkkarista juhannusjunaa, talouspaperirullan kanssa ja avasin aina uuden tölkin. Eräs vanha ystäväni soitti ja olipa kivaa, kun vaan itkin. Hän yritti lohduttaa ja minulle tuli paha mieli, kun hän murehti minua. En haluaisi omilla murheillani rasittaa muita. Juttelin vielä FB:ssa parin ystäväni kanssa. Niin kauan kun kykeni kirjoittamaan ilman kirjoitusvirheitä(hyvin meni, olen ne nyt tarkistanut). Eräs vanha miesystäväni istui myös yksin iltaa ja tuli luokseni. Hän on kiltti ja kultainen, on ennenkin minua piristänyt. Niin hän tuli meille ja jäi yöksi, koska annoin hänellekin olutta. Juttelimme ja varmaan humalatilasta johtuen, en enää itkenytkään. Olin jopa ihan hauska, sillä hetkeksi unhohdin sen, miksi ja mitä olin murehtinut. Me jopa grillasimme. Eli, ihan persiilleen ei kaikki sittenkään mennyt.

Aamulla kun heräsin, kaikki kaatui taas niskaan ja itkin. Keitin kahvit ja tein voileivät vieraalleni. Itse otin oluen ja olin nin surullinen. Hän lähti kotiin, vaikka oli niin pahoillani puolestani. Halusin olla yksin. No, ihan yksin en sentään ollut, sillä mahtava krapula vyöryi päälleni. Oikein nautin siitä, kyllä! Kun yökkäilin vessassa, tärisin ja vapisin, hikoilin ja palelin, se tuntui ihan hyvältä, sillä niin en kokenut vain pelkkää sydämeni tuskaa.

Olen itkenyt ja surrut, murehtinut niin, että uskoisin pystyväni nyt nousemaan. Avaamaan uuden sivun, mihin ei kuulu enää Jerry. Eilen laitoin hänelle viestin, että en todellakaan ollut kuvitellut mitään yhteistä juhannuksen viettoa(huh!) vaan olisin vain halunut, että tapaamme, niin että olisin saanut antaa hänelle sen, mitä olin hankkinut matkaltani. Koska ne tuliaiset ovat vain hänelle, en voi pitää niitä itse, vaan laitan ne postin kautta. Enää en voi tavata…

Lohtureissu!

Nukuin kohtuullisesti, vaikka olin illalla viestitellyt Tomin kanssa. Hän lupasi tulla ottamaan korvasta kiinni, jollen piristy! Silti, jotenkin jäi sellainen olo, että olen todella sekaisin, kun menin sillai rakastumaan(en voi edes käyttää koko sanaa). Niin, että tähän ikään mennessä olisi jo luullut oppivan? Silti, olen edelleen sitä mieltä, että rakastaminen on vahvojen oikeus, heikot vihaavat…

No, aamulla oli paska olo, melkein kuin olisi ollut darra. Vaikka eilen oli eka ilta, kun en ottanut yömyssyä. Join aamukahvin ja makasin sohvalla ja ei huvittanut mikään 😦 Mietin vain Jerryä! Perhana, miten voi ottaa pattiin, että ajatukset kiertävät kehää ja pohdin kaikkea… Miksi hän oli niin ihana minulle, jos ei tuntenut sillai? Teinkö jotain väärin, että hän käänsi kelkkansa? Paskamaista kiduttaa itteesä miettimällä yhtään mitään. Menin koneelle.

Tom oli siellä ja aloimme jutella. Pyysin anteeksi, että kaadoin kaiken paskan taas hänen niskaansa(sitä varten minulla on tämä blogi!). Hah, hän tuumasi, että sitähän vartenhan hän on, kuuntelee akkoin murheit. Niin, mutta kun en minä pidä häntä minään roskatynnyrinä ja pitäs olla jokin muu keino, ku kaataa kaikki toisten niskoihin. Sitä vartenhan toiset ovat, sanoi hän. Sitten hän teki ehdotuksen, että tulee hakee minua ja lähdemme toiseen kaupunkiin! Olin ihan ”kauhuissani”, että uskaltaako ottaa hysteerisen eukon mukaan, jos vaikka alan parkumaan… Ei pelkää minua ja jättää matkalle, jos alan kovasti märisee.

Niin hän tuli ja meillä oli upea reissu, enkä minä itkenyt! Päivä oli kaunis ja hän ajelutti minua upeissa paikoissa. Tapasimme pari hänen kaveriaan, jotka olen ennenkin tavannut ja koska he luulevat meillä olevan suhteen, niin se taas vaan naurattaa meitä. Istuimme kahvilla ja taas ajelimme. Emme puhuneet juurikaan Jerrystä, vaikka se olikin koko ajan mielessä. Mainitsin muutamaan kertaan jonkun asian, mistä oli Jerryn kanssa puhetta ja mitä olimme tehneet, tai missä olleet.  Tom taas tolkutti minulle sitä, että elämä on tällästä, että on niitä huonoja päiviä. Kyllähän minä sen tiesin ja sen, että mitään ei saa ilmaksiksi, kaikesta on maksettava. Muutamasta ihanasta päivästä oli kova hinta. Olikohan se sen väärtti??? Keikkua onnen kukkuloilla ja sitten murehtia… Ihan ei aina ymmärrä, miksi ihmeessä?

Kolme tuntia me olimme yhdessä ja vakuutan, että se teki hyvää. Tom oli juuri palannut naisystävänsä luota(jota nimitti koppeloksi?) ja huomasin, että sillä oli ollut ikävä minua tai siis sitä, kun yhdessä liikumme ja puhumme kaikesta. Olemme aina puhuneet kaikesta, paitsi Jerry on nyt niin arka aihe. Enkä voi siitä kunnolla puhuakkaan, koska heti tulee itku. Hän sanoi, että haki minut mukaan, koska halusi piristää minua ja onnistui siinä. Niin kuin tosi ystävä !

Silti en voi olla miettimättä, mitä Jerry tekee? Kun tapasimme niin usein ja jos ei, niin vaihtelimme viestejä kaiken aikaa. Onko hän kivuttomasti voinut palata aikaan, ennen minua? Kumpi meistä ottaa perjantaina yhteyttä ensin?

Kuva on otettu tänään 🙂

Ei voi kaikille olla ystävällinen !

Minä en ole koskaan ollut yksinäinen. Viihdyn tavattoman hyvin omassa seurassani, ollessani yksin. En siis kaipaa lähelleni ihmistä, ihmisiä. Ystäviä minulla kuitenkin on. Sellaisia ihan oikeita, aitoja ystäviä, joiden kanssa ei tarvitse olla koko ajan yhteydessä, koska se yhteys vaan on olemassa! Oikeat ystävät ovat niitä, jotka osaavat iloita kun minä olen iloinen ja lohduttaa kun olen surullinen.

Vuosien mittaan moni on jäänyt pois. Kenenkään ei tarvitse ylläpitää suhdetta, mikä uuvuttaa ja mikä pahinta, ei ole luotettava tai jos se on kilpailuhenkinen. Jos joku minua loukkaa tai aiheuttaa minulle harmia, se vaan jää pois minun elämästäni. Jonkun mielestä se on pitkävihaisuutta, minusta se on itsesuojelua.

Muutaman olen pudottanut kelkasta. Nämä sitten ovat yrittäneen pyrkiä takaisin, mutta en huoli. Voin olla kova ja kylmä, mutta miksi ottaa riskiä??? En siis tarvitse paljon ystäviä. Minulle riittää muutama helmi 🙂

Viime viikolla sain viestin eräältä entiseltä ystävältä. Hän aloitti sillä, miten on ikävä… Niinpä, ikävä syntyy muistoista. Niistä yhteisistä mukavista hetkistä, joita joskus oli. …hän jatkoi sillä, että ei edelleenkään tiedä mikä tuli ja miksi ystävyys loppui? Se sitten siitä. Siis, miten helppoa oli unohtaa, se kuinka hän tieten tahtoen loukkasi minua ja kuinka minä siitä hänelle silloin kerroin. Hän halusi tehdä asian, mistä tiesi, etten tykkää ja kerroin sen hänelle. Silti hän teki sen. Lisäksi oli monia muita, pieniäkin asioita, joista hän aina halusi kilpailla kanssani. Yritin sanoa, että tee sinä niitä asioita, mitä sinä osaat, onko aina pakko yrittää samaa kuin minä. Pahinta oli se, että jos kerroin olevani kiinnostunut jostain miehestä, niin toki hän jonkinlaisen kapulan rattaisiin viritti. Olkoonkin, että meillä oli sellainen hiukan kevytmielinen suhtautuminen miehiin, niin en silti tykännyt ajatuksesta, että jos minulla oli ollut joku, niin hänekin oli se saatava… Minusta hiukan vastenmielistä.

Niin, en sitten vastannut hänen viestiinsä. Lapset toki yllyttivät laittamaan ”suorat sanat”. Siitä se kirjeenvaihto sitten olisi alkanut ja en kuitenkaan halua olla ilkeä. Minusta on helpompaa vaan unohtaa.

Toinen juttu on sitten nämä ”sitkeät ystävät”, ihmiset, jotka vaan roikkuvat kimpussani ja laittavat sähköpostia, ovat jollain lailla vaan päättäneen olla ”ystäviäni”. Sanalla sanoen, rasittavaa! Olin tässä jokin aika sitten radiossa ja aivan oma itteni. No, eikös heti ohjelman päätyttyä eräs sitkeä miesasiakas(wanha!) laittanut sähköpostia, kuinka oli kuunnellut minua… (ounou…) ja ihmetellyt, kun en ole niin ystävällinen, kun hän käy asiakkaana! Juuri niin! Kun ei vaan voi, sillä en kestä niitä, jotka tunkevat ”iholle”. Tämä herra on sitten pyydellyt minua mukaansa ja voikiesus, niin kiusallista, että on aina vaan pakko ottaa askel taakse päin ja koittaa olla mahdollisimman viileä.

Olenhan minä kiltti ja ystävällinen, mutta on varmaan 1% sellaisia, joille en kykene. En siitäkään huolimatta, että arvostan kaikkia ihmisiä ja pyrin pitämään kaikki samalla viivalla.

Ainiin, ihan meinasi unohtua. Olen ajatellut Rinssiä… Sitä, miten ihana hän oli ja miten jumalainen rakastaja. Onneksi se kohtaus menee ohi, kun palauttaa mieliin sen viimeisen kerran, jolloin hän oli ihan kaikkea muuta. Siis kyllä minä ikävöin häntä, mutta jos hän tekisi ehdotuksen paluusta, en jaksa uskoa, että suostuisin.

Sen sijaan, minulla on melko lämpimiä tunteita erääseen toiseen mieheen. Hän ei ole työkaveri, vaikka olenkin hänen kanssaan työjuttuja hoidellut. Tapaamme aina silloin tällöin ja kun soitan tai laitan viestiä hänelle, niin hän melko nopeasti saapuu luokseni(hyvää käytöstä!). Meillä on tapaaminen ensi viikolla, sillä menemme erään ihmisen luokse, jonka haluan häneen tutustuttaa. Hän jopa ehdotti, että noutaa minut kotoa(ei uskalla olla minun kyydissä). Eilen hän soitti minulle… Ihmettelin miksi, mutta hänellä oli minulle hyvin vähäpätöinen kysymys. Hah, no sen puitteissa pikkasen haasteltiin. Kerroin hänelle samalla, että olisin halunut elokuviin, mutta ei ollut kaveria ja samaan hengenvetoon heti, että hänen kanssaan en uskaltaisi lähteä mihinkään pimeään paikkaan. Hän nauroi ja olin ymmärtävinäni, että hän käsitti sen eri lailla kuin minä 🙂 Minä heitän enimmäkseen aina läppää ja hän on välillä pikkasen tosissaan. On sanonut senkin, että jos olisi nuorempi, piirittäisi minua. Olen vain hymyillyt, sillä en ole viitsinyt sanoa, että jos hän ei olisi naimisissa, olisin otettu. No, se on vain leikkiä ja ihan piristävää.

Kun sattuu, niin puhaltaminen auttaa !

Eilinen päivä oli taas niitä päiviä, kun tunsin oloni kelvottomaksi, aivan hemmetin vanhaksi ja juuri sellaiseksi, että minut olisi vaan ollut parempi eristää…

Olin jostain käsittämättömästä syystä herännyt viideltä! Erittäin huono alku, sillä siihen aikaan herääminen on todella syvältä. Työpäivä kuitenkin alkoi ihan kivuttomasti ja sain hommat hyvin käyntiin. Puolelta päivin olin sitten asiakkaiden kanssa tekemisissä ja silloin kaikki menikin päin prinkkalaa. Näin kuinka eräs nainen kirjoitti palautekuponkia ja vei sen sitten laatikkoon. Kiitti! Sillä kertaa fiilis valui sukkaan ja oli ihan kamala olo. Kun pääsin pois asiakaspalvelusta, menin esimieheni juttusille ja kerroin, että siellä on nyt sitten palautetta ja se on minusta! Helpottaakseni tilannetta, esimieheni haki sen lapun ja tuli luokseni ja näytti sen minulle. Voivittu! Olin ollut töykeä, tiuskinut ja tehnyt sitä myös edelliselle asiakkaalle. Niin ja kuinka tälle asiakkaalle oli tullut paha mieli…

Bingo! Oikein hienoa. En sovi asiakaspalveluun. Hitto, minut voisi oikein hyvin siirtää jonnekin varastoon. Ensinnäkään, minulla ei ollut mitään muistikuvaa, että olisin palvellut tätä asiakasta, saati tiuskinut tms. Niin, ja olen ennenkin sanonut, mitä mieltä olen näistä pahan mielen saajista?! He juuri ovat niitä pahimpia pahan mielen tuottajia! Ei tartte kuin ajatella vaikkapa äitiäni tai erästä entistä miesystävääni. Monet kerrat sain kuulla, kuinka on paha mieli, siis jostain mitä minä olin tehnyt. Eli – siirretään se saamarin paha mieli toiselle ja ripotellaan siihen vahva kerros syyllisyyttä päälle! Itse en tietoisesti aiheuta kenellekkään pahaa mieltä, minusta se on ala-arvoista, mutta miten sitten elää, kun näitä mielensä pahoittajia vilisee joka paikassa. Miten sitä itteänsä vahtii, ettei vaan tekisi mitään, käyttäyisi niin, että joku siitä mielensä pahoittaa????

No, päiväni oli siis persiillään. Esimieheni uskoo aina asiakasta ja yleensä ottaa kaikki valitukset vakavasti. Itsenä puolustaminen tuntui typerältä eli mielensä pahoitus oli onnistuneesti siirretty. Yritin jatkaa töitäni, mutta ei siitä mitään tullut. Olin lopen uupunut, tein virheitä ja tajusin olevani kuin seinään paiskattu. Lähdin kotiin.

Menin kuitenkin kaupan kautta. Sielläkin tyrin. Olin ostavinani tarjouksia, mutta olin ottanut väärin 😦 Ystävällinen kassatyttö oli aivan ihana! Hän juoksi niitä vaihtamassa ja teki sen ihan vilpittömällä mielellä. Olin niin nolo ja niin pahoillani. Pyysin häneltä anteeksi ja kiitin kuinka kiltti hän oli. Hän hymyili kauniisti ja sanoi, ettei se mitään. Ei se mitään, vaikka jono kasvoi takanani. Kyllä, hän oli varmasti enkeli.

Kun tulin kotiin, olin niin väsynyt. Pelimies huomasi sen, otti kauppakassin ja purki sen kaappiin. Niin, ja kuunteli minun murheet. Menin sohvalle lepäämään.Vain hetkeksi, sillä minulla oli illaksi tiedossa kahvinkeittokeikka.

Eräs miesystäväni(näitä miesystäviä, joka ovat vain ystäviä) tuli minua hakemaan ja se olikin ihana parasta. Matkalla kerroin hänelle, millanen päivä minulla oli ollut, hän kuunteli. Sitten hän ajoi kioskille. Kun kysyin miksi, hän kertoi tarvitsevansa kurkkupastilleja. – Ok, no mene sitten. – Kiva, että oikein luvan kanssa. Takas tullessa hän sanoi minulle, että välillä vaan on huonoja päiviä. Kyllähän minä sen tiesin, mutta tuntui hyvältä kuulla se. Sitten hän antoi minulle suklaapatukan. Minä, joka en juuri koskaan syö suklaata, söin sen ja maistui jumalaiselle!

On se jännää, että vaikka kuin ensin sattuu, niin haavaan puhaltaminen tulee kyllä perään!