Arjen sankari !

Saanko esitellä – Arjen Sankari! Hän on pian 85v täyttävä ruutimummo(ei sukua)! Oikeastaan arjen sankari ei riitä kertomaan sitä kaikkea, miten häntä kunnioitan, kuinka olen ottanut opikseni hänen… ei mitään neuvoja vaan miten eletään tätä elämää!

Hän on kahteen kertaan evakkoon lähtenyt, aikansa avioton lapsi. Kaiken kokenut ja nähnyt. Hän jopa joutui karttamaan isäpuoltaan, joka olisi mieluusti nuorta tyttöä kopsinut. Hän teki paljon töitä, meni naimisiin, rakensi talon, synnytti pojan. Avioliitto meni nurin, talo meni myyntiin, poika kuoli. Hän perusti yrityksen. Yritys kaatui ja kaikki omaisuus meni. Kaikki ainekset soppaan, mistä voisi katkeruuden kalkkia lipttää. Vaan kuinka on???

Hän on maailman iloisin ja kultaisin mummo. Koskaan en ole häntä nähnyt huonolla tuulella, ikinä en ole kuullut hänen suustaan valituksen sanaa. Hän on itse auringon paiste. Hänen hassun hauska huumori siivittää kaikkia hänen juttujaan. Olen voinut aina kertoa hänelle kaiken ja hän vaan ymmärtää. Ei ole sättinyt, ei paheksunut mitään. Lisäksi, kaikki minun lapseni rakastavat häntä. Pahin uutinen, minkä voisimme kuulla olisi se, että saisimme tietää hänen menehtyneen.

Hänen kaltaisiaan ihmisiä on harvassa, mutta kun sellainen osuu kohdalle, se on kultakimpale. Kun minulle tulee vastoinkäyminen, muistan heti hänen sanat siitä kuinka vastoinkäymiset kuuluu elämään, ihminen pysyy taistelukunnossa 😉 Ryhdistäydyn siinä vaiheessa ja muistan aina, että hän on selvinnyt niin monista taisteluista, miksi en minäkin.

Meillä on töissä vaikeaa, siis Täydelliset Naiset ovat entisestään aktivoituneet, jopa niin, että sen huomaa muutkin kuin minä. Kaiken sen paskan keskellä, minua lohdutti, kun minulle puhuivat siitä pari muutakin? Jotenkin se vaan kummasti helpotti, saada tietää, että en ole ainoa, joka sitä paskaa saa sietää. Sitä on tähän mennessä yrittänyt vaan sietää ja kestää, olla välittämättä ja se on ottanut voimille. Nyt kun on muitakin, olen tsempannut heitä, että kyllä me kestetään ja itsekin on saanut voimaa sietää ja yrittää pysyä vaan iloisena, ettei antaisi sen kaiken negatiivisuuden ottaa valtaa.

Tappelen aina sitä negatiivisuutta vastaan! Joka paikassa! En halua kuulla kaikkia huonoja uutisia, en halua aina tietää niitä kaikkein pahimpia versioita joka asiasta. Ihan vaan esimerkkinä vaikkapa sellainen, kun aloin odottaa esikoistani! Kuinka sen piti olla iloinen uutinen, niin enkö saanut kuulla kaikkia kauhutarinoita kuolleina syntyneistä lapsista, synnytyksistä, missä äiti oli kuollut. Vastaavaa tulee kaiken aikaa, MIKSI??? Kuka kertoisi minulle, miksi näin? Miksi se pahin on aina kerrottava? Peetu on juuri näitä ihmisiä ja kun hänelle olen siitä nyt yrittänyt nätisti kertoa, senkin, etten halua kuulla niitä tarinoita, koska ne eivät vaan auta, ei ollenkaan lohduta. Mitä sitten kävi? Sain kuulla, että olen kaiken aikaa vittuillut ja että olen vaan ladannut paskaa niskaan….

Minä luulen, että lähden tapaamaan Häntä, tätä 85-vuotiasta! Tiedän, että kaikki muuttuu aina hyväksi kun menen sinne. Saan uutta virtaa ja jaksan taas. Kun oppisin elämään yhtä sydämellisesti, mutta minulla on vielä paljon oppimista!

Kevätpörriäinen

Ajankohtainen ötökkä! Kevätpörriäinen! Vaikka onkin kylmää(kuin Siperiassa,sanoi joku), niin kevättä se on silti! Ai, mistäkö tiedän??? Heräsin kuudelta, klo 6:00, vaikka on vapaapäivä, siihen, että oli niin valoisaa! Tintti huusi pihalla kuin ei  ikinä ennen, joten on se kevät! Plaah, ylikorostettu juttu.

Koskaan en ole ostanut Kevätpörriäistä, ehkä siksi, että se kai on myynnissä vain Helsingissä. Vaan kyllä siitä on puhuttu, sanana, joka on niin kiva ja iloinen. Oli sellainenkin aika, että aina kun alaovella oli joku lapsistani ovisummeria soittamassa ja minun kysyessäni, kuka siellä on, vastaus  oli: Kevätpörriäinen :)Se taas juonsi siitä, että oli jokin lasten näyttelmä, missä oli sellainen kiva repla, missä puhutaan Kevätpörriäisestä. Harmi vaan kun se on vuosien saatossa unohtunut.

Kevätpörriäinen tuo minulle kuitenkin mieleen tämän biisin!

Siinä biisissä on myös kohta, Anna minulle jokapäiväinen taisteluni…

Eilen sain sen mentyäni töihin. Sain kuulla, että miksi olen jatkuvasti lomalla??? Henkilökuntaa oli hiertänyt se, että minulla oli taas ollut pieni lomapätkä. Yritin sitten selittää, että kyllä olen pitänyt ihan lakisääteisiä lomapäiviä, että kun he viime kesänä olivat lomalla, minä olin töissä…kuinka minulle ilmoitettiin, että on pakko pitää lomapäivät pois ennen kuin uusi lomakausi alkaa. Turhaa, tuli olo, kuin olisin ollut varkain lomalla, aivan kuin olisin pitänyt joidenkin muiden lomapäiviä? No, onneksi minulla on nyt viime vuotiset lomat pidetty. Vapaapäiviä vielä on, kuten tänään ja sekin oli huomautuksen paikka, että silleen pidetää heti vapaapäivä, vaikka on juuri oltu lomalla. No, siihenkin koitin selittää, että kun minä teen säännöllisesti joka toinen lauantai töitä, niin siitä tulee arkivapaa ja minulla se on yleensä tiistai…viime tiistai oli lomapäivä, joten…

Ei voi mitään! Mikähän on Kevätpörriäisen tämänpäiväinen taisteluni 🙂 Sitähän se elämä on, minusta ihan normaalia. Pysyy vireessä kun taisteluvarustus päällä, peitset hiottu ja ryhti suorana.

Neliö ?

Olen neliössä, konttaan siellä kulmasta kulmaan, jään jumiin niihin kulmiin ja en toivo mitään muuta kuin tulisi kohdalle se reikä, ovi, ulospääsy…

Eilinen päivä oli ihan kelpo päivä, kaikesta huolimatta, koska selvisin siitä. Kun menin töihin, sain heti alkajaisiksi kuulla eräältä työkaveriltani, mitä minusta oli puhuttu työpalaverissa – eikö siellä ole parempaa puhuttavaa???? Meni jonkin aikaa, ennen kuin edes kykenin taas keräämään itteni ja keskittymään työhöni. Koko mieleni itki ja olin niin kiukkunen sille työkaverillekin, joka sen ”uutisen” kertoi. Pilasi sillä koko minun päiväni.

Olen viime päivinä ollut huomaavinani sen, että Täydelliset Naiset ovat jostain syystä taas minua vastaan. Minulle ei jutella tai jos, se on sellaista pikkupiikittelyä. Olen nostanut ryhtiä ja yrittänyt sillai ihan tyhmänä vaan olla huomaamatta. Juu, kyllä, olen miettinyt sitäkin, että ihan oikeasti, olenko sittenkin se epäkelpo työntekijä, se joka ei kymmenen vuoden jälkeenkään osaa mitään, se joka kaiken aikaa tekee virheitä ja mikä pahinta, jättää tekemättä milloin mitäkin??? En edes viitsi luetella töitäni, sillä se on laiskan hommaa, mutta vaikka tekisin mitä, se ei vaan riitä! Aina löytyy uusia vikoja ja syitä…

Kun konttaan siinä neliössä, juutun sinne nurkkaan ja alan miettiä, että mitä jos olenkin vaan ihan pöhkö? Kuvittelen kaiken, otan itteeni jonninjoutavista, luulen ja oletan, että kaikki ovat minua vastaan. Suurentelen ja liioittelen, en sopeudu mihinkään. Niin ja en ymmärrä, en arvosta niitä työkavereitani, jotka kaikessa erinomaisuudessaan haluavat vain minun parasta, että minustakin tulisi yhtä hyvä ja loistava, virheetön työntekijä.

Kun mieleni itki ja oli kaaoksessa, pidin itseni pystyssä ja onnittelin itseäni, että selvisin, etten murtunut, etten vaipunut synkkyyteen vaan ihan omaksi ilokseni pysyin iloisena ja niin kuin en mitään mistään tietäisi. Silti, minussa on pelko. Tuleva kehityskeskustelu. Tiedän, kuinka esimieheni tuo esille kaikki minuun kohdistuvat asiat – vaatien minua taas tekemään niin ja näin??? Jos vaan kykenen, aion hänelle sitten sanoa, että eikö kilkuta missään, jos minusta aina vaan löytyy vikoja? Kuinka aina samat ihmiset keksivät jonkun erheen ja siitä sitten oikein kimpassa jauhetaan.

Yritän itseäni puolustella. Jos minulla on pitkä työhistoria, kaikissa entisissä paikoissa olen aina ollut pidetty työntekijä, niin mikä on meidän talossa, että alusta asti siellä on ollut ryhmittymä, joka ei kerta kaikkiaan vaan voi minua sietää??? Olenko vanhemmiten muuttunut kusipääksi?

Niin ja mikä teki tästä minusta puhutusta jutusta ihan paskan? Se, että minä en ollut siellä palaverissa, koska en yleensäkään käy niissä ja nyt huomasin jälleen hyvän syyn olla poissa. En muuten ole ainoa, niissä tuntuu käyvän ne, jotka muuten ”töitä vieroksuvat”. Onhan se kiva vaan juoruta ja istua paikoillaan kun tehdä töitä. Niin, se että siellä palaverissa puhuttiin minusta, mutta vain yksi kolmestakymmenestä tuli siitä minulle kertomaan ja sekin sillai vaivihkaa. Ne, jotka olivat sen alulle panneet, tekevät töitä minun kanssani samassa huoneessa! Ei puolikasta sanaa ole minulle sanottu, mitä nyt sillai fiksusti vaan luimisteltu. Oikein älykästä ja aikuismaista käytöstä.

Ai niin, mutta voihan se olla, että  minä vaan kuvittelen, suurentelen asioita. No, tilitin tänne, koska oli pakko johonkin purkaa. En voi oikein kenellekään kertoa, en kehtaa, en enää, koska minusta alkaa aina vain enemmän tuntua siltä, että se kääntyy minua itseäni vastaan. Jos jollekin vaikkapa vain vahingossa lipsauttaa, niin eihän se nyt ole mitään, kun sitä on kaikilla työpaikoilla. Joten, jatkan neliön kiertämistä. Jos sitä oikein kauan tekee, eikä ovea tule vastaan, niin jospa pohja putoaa 🙂

 

Mukavaa Ystävänpäivää !!!  Tämä tarina oli tosi!

Työ ei ole nyt kivaa !

Jos onkin kaunista minun elämä nyt, sydämen kannalta, niin töissä ei ole! Olen jälleen siinä pisteessä, enemmän kuin koskaan, että minun olisi päästävä pois.

Huolimatta siitä, miten rakastan työtäni, niin en voi tehdä sitä, koska minulla ei ole työrauhaa. En koe, että voisin vapaasti tehdä, sillä kaiken aikaa minulla on olo, että olen väärässä paikassa, väärän homman kimpussa ja vielä väärään aikaan. En vaan yksinkertaisesti jaksa.

Syy on minussa! Koska olen outo ja itsenäinen puurtaja, en kykene työskentelemään joukossa. En kykene siihen, että minun tulisi olla jonkun ryhmän jäsen, koska en osaa tehdä töitä vailla itsenäistä ajattelua. Jotta täällä vallitsisi harmonia, minun tulisi totella sen ryhmän asettamia sääntöjä, joihin minulla ei siis ole mitään sanomista. Olen hoitanut työni tyylillä, että on monia tapoja suorittaa se. Niin ei kuitenkaan ole soveliasta tehdä. Joillekin se on helppoa, kun ei tarvitse itse miettiä mitään, sen kun tekee vaan. Valitan, en kykene sellaiseen.

Eilen oli tämän ryhmän palaveri. En halunut mennä sinne, mutta minusta tehtiin valitus esimiehelle, joka tuli sanomaan minulle, että minun olisi sinne mentävä. Kuin pikkulapselle, että syöppäs nyt ruokasi loppuun. Menin ja se oli yhtä helvettiä. Sain kuulla kunniani. Enkä ollut ainoa, sillä nämä virheettömät, ”Täydelliset Naiset” haukkuivat myös harjoittelijoiden työpanoksen. Se oli niin kamalaa kuultavaa ja olin sanaton. Minä, joka olen aina niin sanavalmis, en saanut sanaa suustani, hyvä kun kykenin hengittämään. Palaverin pääaines koski meillä olevaa materiaalia, viis asiakkaista, joista ei ole mitään väliä. Esineet ovat tärkeämpiä kuin ihmiset!

Laitoin varovasti Peetulle viestin, että ”Ole kiltti ja soita minulle, että pääsen tästä helvetistä!”. Hän soitti ja poistuin luuri korvalla. Hitto, miten se helpotti, kun sain kertoa hänelle. Hän toimi esimiesasemassa ennen loukkaantumistaan ja tunnisti heti vastaavanlaisen ”marttakerhon”. Istuin varastossa ja purin hänelle sydäntäni, sitä miten en vaan jaksa, miten kaikki työnilo vaan tapetaan! Helpotti..

Siksi aikaa, kunnes olin lähdössä töistä. Iso pomo oli lähdössä samaan aikaan. Tulin hänelle huomauttaneeksi kahdesta päällekkäisyydestä, mitä oli tulossa ensi viikolla. Hän ei ollut parhaimmalla tuulella ja otti niin nokkiinsa, että pajatti minulle pihalla, kuinka minä olen saanut mielin määrin ”harrastaa” omien juttujeni parissa ja ettei pitäisi valittaa jne. Olin hiljaa, kunnes sanoin, että voin lopettaa ihan milloin vaan ja sit tuli itku! Hän pelästyi ja tuli luokseni ja halasi kysyen, että mistäs nyt kiikastaa. Sanoin, etten aio kertoa mitään, mutta en vaan jaksa enää. Hän vaati saada tietää ja hiukan hänelle kerroin, mutta koska hän ei sillai tilannetta tiedä, ei osanut sanoa mitään. Sanoin kuitenkin, että talossa kuohuu! Suurin osa on vastaan kaikkea ja minusta se on väärin…

Kun pääsin kotiin, minun kaikki lapset olivat siellä. Se oli onnea! Purin mieleni heille ja miten se teki hyvää. Sitten Tytsä kertoi, miten paska päivä sillä oli ollut koulussa, Pelimies valotti, miten sitä oli kohdeltu töissä,. missä on nyt tet-jaksolla. Pien mies oli ainoa, jolla ei ollut mitään hätää. Silti, kun me kaikki yhdessä saimme avautua ja olla mukana toistemme huolissa, se oli hienoa.

Kun sitten lopuksi vielä tuumasin, että miksi minä olen niin kamala, että minua pitää sillai kohdella, niin Tytsä tuumasi: Äiti, ei kun ranteet auki. Tuonko veitsen 😀 Nauroin sille pitkin iltaa.

Ilalla nukahdin, kun olin jutellut Peetun kanssa ja olimme viestitelleet ihania viestejä. Nukuin hyvin aina siihen asti, kunnes koko paska nousi alitajunnasta pintaan ja herätti. Vatvoin yön pimeydessä vaikka kuin, sillä ei puhettakaan, että olisin saanut nukuttua. Kävin juomassa, kävin vessassa ja taas kattelin kattoon. En tiedä, mitä tehdä.

En todellakaan tiedä! Mihin menisin? Hakisinko saikkua? Mistä löytäisin uuden työn? Taidan vaan alkaa etsimään…

”Täydelliset naiset”

Voin olla nyt ilkeä, mutta koska asia on hiertänyt minua jo kauan, on se pakko rykästä ulos. Kerron ”Täydellisistä Naisista”, joka käsittää työapaikallani olevan ryhmittymän. Olen saletti, että monilla muillakin työpaikoilla tälläinen ryhmä, pienempi tai suurempi, löytyy.

Kyse on siis ryhmästä, missä on yksilöitä, jotka eivät kykene itsenäiseen työhön vaan toimivat aina ryhmässä, joka on tehnyt itselleen säännöt, jotka ovat heille itselleen mieluisia. Sitä on suosiossa, pääsee ryhmään, jos tekee niin kuin ryhmä vaatii. Muuten on ulkona kuin lintulauta. Omia ajatuksia ei ole suotavaa tuoda julki, jollei ne ole ryhmän mukaisia.

Hyvä, minä en ole koskaan halunut kuuluakkaan mihinkään ryhmään, sillä haluan ajatella itse, en vaan jaksa, jos täytyy kaikki tehdä niin kuin muut sanelee. Kyllä, olen aina ollut oman tien kulkija. Niinpä minulla on sitten mahdollisuus tarkkailla ikään kuin sivusta tämän ryhmittymän touhua. Niin, ja on pakko sanoa, että on se aikamoista.

Ensinnäkin, tulee aina se olo, että vain ja ainoastaan he, tekevät kaiken oikein. Virheitä tekevät kaikki muut, harjoittelijat ja työllistetyt. Minäkin kuulun niihin virheiden tekijöihin, vaikka olen ollut vakituisena jo pian 10v. Ihan sama. Todellisuus on se, että ”Täydelliset Naisetkin” tekevät virheitä. Olen jopa joskus korjaillut niitä, mutten ole kertonut kenellekkään. Nautinto sekin.

Koska muut tekevät virheitä, heitä saa aina moittia. Minusta se on surullista kuultavaa. Aina on joku harkka jättänyt jotain tekemättä tai tehnyt ihan väärin. Oikeasti asia ei ole niin. Kyllä he parhaansa yrittävät, kannustaa voisi enemmän eikä aina olla vähättelemässä.

Koska kyse on naisista, joka asiasta nostetaan häly ja kaikki täytyy tehdä vaikeimman kautta. Mitään neuvoja ei oteta vastaan ja kaikki ulkopuolinen teilataan. Kaikki muutokset ovat pahasta ja niistä aletaan barrikaadeille koko ryhmän voimin.

Olen toisaalta ihan onnellinen, etten ole tälläisessä ryhmässä, sillä sen toimet sotivat kaikkia periaatteitani vastaan. Kun olen itekseni, voin puolustaa harkkoja ja työllistettyjä, jotka ovat, ihan pakko myöntää, työkavereina paljon mukavampia!

Mutta – tulihan sanottua. Yritin kertoa lempeästi, vaikka toisinaan minussa kuohuu kaikki. Sekin kun kuiskutellaan asioita, jotka eivät ole minun korville. Miksi ei voi puhua silloin, kun en ole paikalla? Niin, ja koska tiedän tekeväni työni ihan ok, niin työkavereilta on turha odottaa mitään positiivista palautetta. Saan sitä yllin kyllin asiakkailta, mutta siitä en kerro kenellekkään 🙂 No kerronpas, ystävilleni, jotka osaavat iloita kanssani.

Onks ihan pakko aina….

Minua on aina harmittanut tavattomasti se, että etsitään vikoja muista. Vain ja ainoastaan sitä, että voidaan huomauttaa jostain. Katsotaan asioita niin, että ei huomata mitään muuta kuin jokin negatiivinen seikka. Lienee ihan sama asia joka paikassa, mutta minun on pakko vuodattaa nyt tilannetta työpaikallani.

Meillä on nuori tyttö siivoojaa tuuraamassa. Varmaan ensimmäinen kesätyöpaikka ja parhaansa yrittää. Hänen tekemisiään ja erityisesti tekemättä jättämisiään on nyt sitten ruodittu oikein työkokouksessa. Kun kuulin tästä, olin niin kiukkunen ja pahalla mielellä, että luulin pyörtyväni. Siis voiko olla totta, että otettiin hampaisiin se tilapäinen työntekijä, se joka ei varmasti osaisi talon tapoja niin kuin se vakituinen. Minusta niin ala-arvoista, että oli ihan pakko mennä siitä esimiehelle itkemään. Juu, kyllä itkemään, sillä olin niin pala kurkussa ja vedet silmissä sen tytön puolesta. Vitutti, että miten meillä, mukamas sivistynyt henkilökunta ei kestä sitä, jos ei sitä omaa roskista tyhjennetäkään joka päivä? Kyllä, ihan varmasti me kestetään muutama viikko hiukan huonommallakin siivouksella, sillä ei se meidän töitä yhtään huononna.

No, sitten se yleinen juttu muutenkin siitä, kuinka aina tongitaan sitä toisen tekemättä jättämistä!!!  Miten sitä voikin takertua aina siihen, mitä se toinen EI ole tehnyt, kun voisi panna merkille sen, mitä se on jo tehnyt! Kerran jo kivahdin, että minua ei häritse paskan vertaa, mitä joku ei tee, sillä minulle on tärkeää vaan se, mitä minä teen. Eli, siis kunhan vaan huolehdin omista tekemisistäni ja asioistani.

Eilen sitten mopo karkasi käsistä, kun olin erään työkaverini kanssa vuorossa ja tehtiin molemmat koko ajan töitä. Tuli asiakas, joka pyysi erästä asiaa, jonka minä luulin kuuluvan muiden tekemisiin, koska ainakaan itse en osannut, eikä minua ollut siihen opetettu. Tämä minun työkaverini ”ojensi” minua tästä asiasta asiakkaiden kuullen hyvinkin kärkevästi. Se on asia, mitä en koskaan hyväksy! Työntekijät voivat toisilleen sanoa, mutta ei asiakkaiden kuullen! Kuittasin hänelle siitä, koska niin otti pattiin se, että hän oli tieten tahtoen saattanut minut erittäin noloon tilanteeseen. Hän yritti papattaa siitä, kuinka asiakasta ei saa pompottaa ja plaaplaa… Sanoin, että minä en ole tässä talossa harjoittelija(harjoittelijoita yhtään väheksymättä) enkä halua kuulla tollaista, asikkaiden kuullen, että asian olisi voinut esittää fiksumminkin.(Olen ollut talossa kauemmin ja asiakaspalvelusta minulla on paljon enemmän kokemusta). Jatkoin töitäni ja kyllä otti pattiin!

Jonkin ajan kuluttua, kun olin oikein uppoutunut hommiini, hän tuli luokseni, halasi ja pyysi anteeksi! Olin ihan hämilläni! Ihmeiden aika ei ole ohi! Myönsi olleensa väärässä ja töksäyttäneensä väärin ja väärässä tilanteessa. – Sattuuhan sitä, sanoin ja hymyilin sisään päin.

Paljon on tekemättömiä töitä ?

Aikoihin en ola viitsinyt valittaa työasioista, kun olen mennyt sillä, että onneksi on töitä ja jokaisella on ristinsä, mikään työapaikka ei ole paratiisi.

Viime aikoina on kuitenkin noussut esiin se erinomaisuus, mitä tietyt tyypit kokevat. Siis, että ollaan kerta kaikkiaan niin hyviä, että on varaa olla kaiken aikaa ojentamassa toisia ja vielä selän takaa parjaamassa, kuinka nyt se ja se on jättänyt sen ja sen tekemättä! Minulla alkaa aina sappi kiehua, kun pääsen tälläsestä osalliseksi tai kuulen kuinka porukassa listataan jonkun muun tekemättömiä töitä.

Miksi kummassa ei ikinä huomata sitä, mitä kukakin tekee ja on tehnyt??? Miten paljon on saanut aikaiseksi? Takerrutaan jonnin joutaviin ja niistä jaksetaan vouhkata. Sitä kuljetaan rinta rottingilla ja ollaan kuin työpaikan kuningattaria, tullaan vieraan hoitamaan hommaa, jota juuri olet itse tekemässä – ikään kuin en osaisi sitä tehdä? Olen ollut pian 10v talossa töissä ja silti vaan edelleen joku vahtii ja katsoo asiakseen ojentaa milloin mistäkin asiasta. Joskus olen miettinyt, että mitä jos minäkin tekisin samoin? No, en kyllä kykene, mutta tekisi mieleni joskus kysyä, että milloin minä olen kenenkään töihin puuttunut? Jos en ihan kaikkia hommia teekkään, niin teen kuitenkin enemmän kuin moni meillä. Tämä on totinen tosi, sillä tein hommia eilen illalla vielä kotonakin ja sain koko syksyn nyt buukattua…

Ai miksi? Minulle ilmoitettiin, että ensi viikkoon mennessä on oltava syksyn päivämäärät valmiina. Ei ollut helppoa, mutta nyt ne kuitenkin ovat. Joskin niitä ei voi kyseiselle ihmiselle kertoa kuin vasta ensi viikolla, kun hänellä on niin kiire! Hän kun yksin tekee niitä töitään. Kävelin hiljaa pois paikalta ja tuumasin, että Niin minäkin! Siis Kiire, sanonko, miten minua riepoo koko kiire – meillä ei kukaan duunissa edes tiedä, mitä on kiire! Hitto, se on niin keksitty juttu, että huh! Aikaa on juoruta ja istua tauoilla, mutta kun töitä pitäs tehdä, otetaan avuksi kiire!

Yritän hoitaa oman osuuteni niin hyvin kuin pystyn. Se pitäisi riittää! Ne, joiden on aina pakko puuttua tekemisiini tai tekemättä jättämisiin, kerron: Minä säälin teitä! Ymmärrän, että on vaikeaa olla niin hyvä, ettei muiden työt kelpaa, mutta yrittäkää edes. Minäkin olen hyvä ja se teidän on vaan hyväksyttävä 😀

Paljon tärkeitä asioita

Minulla ei ole joka päivä sitä oloa, että syntyisi tekstiä. Turha edes yrittää, koska tulos on niin heikko. Silti, elämässä tapahtuu kaiken aikaa, kaikkea, vaikka en saakkaan sitä ulos, kerrottua.

No, kehityskeskustelu painaa mieltäni. Kumma, mutta niin vain on. Kaikki se, mitä esimieheni sanoi, etenkin se, että puhun samoja asioita kuin viime vuonna. Niin, ja hän oli samaa mieltä kuin viime vuonna. Hän asettui kaikkien muiden puolelle. Ymmärsin olevani vaikea ja jossain määrin huono työntekijä. Minun oli turhaa edes yrittää puhua, mitä mieltä olin, koska hän ei kuunnellut. Siinä onkin syy, miksi en yleensäkään ikinä osallistu palavereihin tms. koska puheeni ovat turhia. Aina on joku, joka vesittää kaiken. Saan ymmärtää olevani tyhmä ja ideani ovat ihan kuolleita. Kun kerroin eräästäkin työtehtävästäni, esimieheni ihan suoraan epäili, kykenenkö hoitamaan sitä ja pyysi minua kysymään siitä muilta. Tiesin, että osaan ja olinhan sen tehtävän saanut niiltä, joilta minun olisi sitä pitänyt kysyä…  Tuntuu, että minä muka osaan vaan pari juttua. Olen aina tottunut tekemään paljon erilaisia töitä ja olen tähänkin asti oppinut ja omaksunut monia juttuja. Tiedän itse osaavani, mutta, voi kiesus, aina on niitä, jotka vaan haluavat tehdä sen jotenkin vaikeammin… Olkoon, en jaksa nyt tästä jauhaa !

Sitten, sain tietää, että meidän lapset saavat pikkusisaren! Ihanaa, meidän ”perhe” kasvaa. Se on ihana uutinen ja siitä on puhuttu niin lasten kuin aikuistenkin kesken.

Toinen kiva juttu oli se, että järkkäsin serkulleni töitä. Olin ollut niin huolissani hänestä, kun hän oli niin väsynyt. Kävi töissä eri kaupungissa ja oli ihan poikki. Nyt olikin lopettanut työt ja jippii, sain hänelle töitä lähempää ja tutun(exäni veli) kautta. Serkkuni on ihana ihminen, reipas ja rehellinen. Nyt oli sellainen kahden kauppa, kun serkkuni sai töitä ja tuttuni sai hyvän työntekijän.

Kyllä minä tästä kohta taas innostun kirjoittamaan….

Kehittävää keskustelua?

Kehari oli ja meni. Siis se kehityskeskustelu. Se alkoi ei mitenkään hyvin, mutta päättyi ihan kiitettävästi. Esimieheni on sen kantaporukan kannalla, että minun tulisi mukautua yhteisiin sääntöihin!? Yritin, siis todella yritin kertoa, että on monia eri tapoja tehdä töitä ja jos lopputulos on sama, niin onko väliä, miten tekee? Ei ymmärtänyt ja kun huomasin sen, annoin olla. Joskus sitä vaan huomaa, miten turhaa on edes yrittää kertoa omia näkemyksiään, jos toisella on valmis visio. Esimieheni jotenkin tuumasi, kuinka minulla vaan on samat ajatukset kuin vuosi sitten. En viitsinyt sano, että samoin 🙂 Olin jo kirjallisesti kertonut, että minua rassaa se virkamiesmäisyys ja se kuinka kaikkien on pakko tehdä kaikki samalla lailla. En ole sellainen, valitettavasti. En kykene, sillä haluan kehittää työtäni, löytää uusia tapoja ja käyttää luovuutta. Kerron mitä tahansa, se ei mene läpi, ei koska kaikki halutaan tehdä vanhan kaavan mukaan.

Kun puhuimme minun omista, muista töistä, niin sitten keskustelu oli hedelmällistä. Tosin, viittasin siihen, että jos en saa olla oma itteni, on parempi saada kenkää. Virkamiestä minusta ei tule koskaan. Minun on oltava rehellinen itselleni ja en pysty liukuhihnarutiinihommiin.

Jälkimakuna oli se, että oikeastaan oli melkosen turha juttu. Huolimatta siitä, että istuin siellä 1,5h. Esimieheni ei kuitenkaan ole täysi mulkku, vaikka ei aina ymmärräkään minua. Kuitenkin, ainakin yrittää ja se on paljon se.

Siipi maassa ja nokka rutussa

Minulla  on siipi maassa! Pitkästä aikaa olen ollut niin pahoilla mielin, että kun yksi asia vetää mielen mustaksi, niin samalla tuntuu kuin kivitalo kaatuisi päälle. Paska juttu! Selviän kyllä, vaikka nyt kirveleekin…

Eilen olin matkalla, porukan mukana, bussilla, toisessa kaupungissa. Aamusta lähdin reippain mielin ja kun yöllä istuin kotona sängyn reunalla, mietin vain, mitä oikein oli sattunut? Olinko taas kerjännyt ilkeitä sanoja?

Joskus aikoinaan, jo muissa työpaikoissa, päätin, ettei kannata työkavereitten kanssa lähteä juhlimaan. Eilen se tuli taas selväksi, että oli laitimmainen kerta, kun lähen työkavereitten kanssa mihinkään, missä nautitaan jotain vettä väkevämpää. Virheitä on tehtävä ja toivon mukaan niistä oppisi…

Koko reissu siis sujui hyvin, mutta minun olisi kannattanut mennä suoraan kotiin, kun bussi saapui kaupunkiin. En kuitenkaan mennyt vaan lähin jatkoille.  Siellä sitten puhe kääntyi työasioihin ja haukuttiin yks sun toinen. Yritin sanoa, etten pidä siitä ja koitin puolustella. Sain sitten kuulla kunniani itekin. Olin kuin minua olisi lyöty päin naamaa. Kuuntelin ja kummastelin, että kuinka ihmiset, joita olin pitänyt kavereinani, sättivät minua päin naamaa, asiasta, mikä on aivan naurettava. Kyse on siis minun tavastani tehdä töitä. Yritin puolustella, mutta turhaan. Nousin, otin takkini ja sanoin, että minun on parempi nyt lähteä kotiin.

Juu, kyllä minä tiedän, että ei kannata olla pahoillaan. He vaan puhuivat niin, koska tietävät, että teet hommasi hyvin ja ovat kateellisia, sanoi  Pien mies, jonka repliikki tosin on aika puolueellinen. Hänelle kerroin vasta aamulla, kun jo yöllä kerroin Tytsälle ja vävykille, jotka tulivat kotiin pikkasen sen jälkeen kun itse oli tullut.

Tässä on myös syy siihen, miksi en jaksa naisporukoita. En kykene osallistumaan siihen ainaiseen toisten ihmisten mollaamiseen. Miesten kanssa tälläisiä ongelmia ei synny. Kateus on niin vallitseva, että saa olla aina varuillaan, mitä puhuu ettei vaan herättäisi aihetta. Jos saan jostain vaikkapa kehuja, on vaan hyssyteltävä, ettei oo heti piikkinä jonkun lihassa. Miesjutuista ei voi puhua mitään, kun onhan se niin, että sekin on aina joltain toiselta pois. Lapsista en voi olla puhumatta, sääli, sillä niistäkin puhuminen on armotta,  jollei aina nyt kehumista, niin ainakin ärsyttävää! Eipä silti, ei minun oo pakko keskustellakaan 🙂

Näillä mennään! Minulle riittää, kun tiedän mitä teen! Enkä osallistu itse siihen toisten panetteluun ja virheiden etsimiseen. Kukapa meistä olisi täydellinen?? Ystäväni onneksi tietävät vajavaisuuteni ja silti ovat ystäviä 🙂 Ystäviä ei haittaa,ns. kavereita tuntuu haittaavan.

Parasta mitä eilen kävi, oli se, että sain viestin Rinssiltä! Hänellä oli minulle ihana suunnitelma ja teen kaikkeni, että se toteutuu!