Mulla on mustelma…

Mustelma on tämän päivän aihe ja siitähän riittää tarinaa, etenkin jos joka mustelman kerron, no säästän itseni siltä.

Minulla on aina jossain mustelma, sillä melko lailla herkästi niitä tulee. Nuorempana sitä oikein tutkittiin, siis vereni hyytymistä. Muistan kun olin jo yli 20, asuin poissa kotoa ja olin käynyt kokeissa. Niistä piti soittaa tulokset ja siihen lankapuhelinaikaan se ei ollut niin yksinkertaista kun nykyään. Olin töissä ja pyysin äitiäni hoitamaan asian. Ystävällinen hoitajavaimikäsenytolikaan, kertoi äidilleni sitten ihan kaiken, mm. sen, että onko kohdallani aihetta epäillä alkoholin liiallista käyttöä, koska punaiset verisoluni olivat niin pullistuneita??? Voi kiesus, siis piti huolestuttaa äitini ihan jonnin joutavilla???

No, mustelmia tulee, milloin mistäkin. Pahin mustelma minulla oli nuorena siitä, kun kaaduin pyörällä. Vasen poskipääni napsahti katuun. Selvisin rytäkästä vähin vammoin, sillä alkoholilla oli osuutta asiaan. Nousin ylös ja jatkoin matkaa kotiin. Aamu kun valkeni, niin tilanne kokonaisuudessaan oli kammottava. Poskipääni oli ehjä, mutta verenpurkauma sitä luokkaa, että silmäni ympäristöineen oli niin kukertava, etten kehdannut lähteä töihin. Soitin pomolleni ja kerroin olevani hirveän näköinen. Hän nauroi ja sanoin, että jos minusta vaan tuntuu siltä… Pukeuduin ja laitoin itseni niin hyvännäköiseksi kuin kykenin. Menin töihin ja kysyin työkavereiltani: – Näytänkö minä hirveältä vai tuntuuko minusta vaan siltä??? Kaikki katsoivat minua kuin olisin ollut zombie! Seuraavaksi oli mentävä lääkäriin ja pelästyttää lääkäri, joka arvasi heti, että sitä on oltu juhlimassa…. No, saikkuahan siitä paukahti ja pakenin odottamaan mustelman häviämistä ystäväni mökille.

Muut mustelmat ovatkin sitten tulleet lempimisestä. Pienet merkit piilossa muistuttavat hekumallisista hetkistä. Ne ovat niin yksityisiä, ettei niistä sen enempää. En tykkää fritsuista – siis sillai, että ne näkyvät! Ne kuuluvat teineille, jolloin vielä on se vaihe, että on jotain näytettävä. Aikuisilla ne ovat vastenmielisä.

Niin, ja en voi olla unohtamatta sitä, kun mieheni oli minut jättänyt ja olin lasten kanssa, Pien mies vielä mahassani, mieheni tuli hakemaan lapsia. Hänellä oli lämyt kaulassa. Se, miten se sattui minuun, oli todella tuskallista. Kuinka edelleen rakastin miestäni ja se mustelma kertoi niin paljon. Itku kurkussa sanoin, että kiitos, viesti tuli perille. Siis, tiesinhän minä, että hänellä oli se toinen, mutta silti, en olisi halunut nähdä… No, se on jo vanha juttu.

Kerronko vielä yhden jutun – kerron silti 🙂 Minulla on aika pienet kädet, ohuet sormet ja yliliikkuvat nivelet. Liekö siitä vai mistä johtuen, niin sormistani katkeaa herkästi verisuoni. Koko sormi menee sitten ihan mustaksi ja on niin kippee. Joskus ihan vaan kun avaa oven avaimella, niin naps ja auts! Olipa fiksu tarina.

Mainokset

Lapsuusmuisto

Lapsuusmuisto – niitä riittää, sillä minä muistan aika lailla asioita jo siitä ajasta kun olin 3v. Muistan hyvin millaisia vaatteita minulla oli, talon ja sen pihapiirin, missä asuimme silloin, tapahtumia siltä ajalta, sen joulun, kun joulupukki oli jättänyt kuistille laatikon, missä oli lahjoja ja missä oli minulle värikynät. Väläytänpä siis sitä aikaa…

Asuimme silloin vuokralla omakotitalossa, mitä ei enää ole. Se talo oli minusta ihana, vaikka emme asuneet siinä kauan. Kun olin 4, asuimme jo toisaalla. Silti se talo jäi mieleeni. Kävin sen luona, salaa pihalla istumassa,  vuosia sen jälkeen kun jo asuimme muualla. Pihapiiri  oli kaunis, puutarha, missä kasvoi omenapuita ja marjapensaita, karviaismarjoja. Piharakennuksessa oli sauna, liiteri ja vessa. Siellä vessassa minä istuin. Vessapaperi oli silloin niitä arkkeja, koukussa siellä vessan seinällä ja se paperi oli kovaa. Äiti pyysi aina hinkkaamaan sitä paperia, että se sillai hiukan pehmenisi ennen kuin huusin häntä pyyhkimään. Minulla oli sitä paperia sisälläkin, sillä siihen oli hyvä piirtää, sille karhealle puolelle puukynillä. Se sauna oli minusta juuri se sauna, missä asui saunatonttu… ja se loru, että Satu meni saunaan, pisti laukun naulaan, oli juuri siitä saunasta. Minulla oli hupullinen saunanuttu ja isä kantoi minut sinne saunaan.

Talossa oli keittiö, missä oli puuliesi. Hellan reunaa vasten isä nosti jalkansa, sitoakseen ruskeiden kävelykenkiensä nauhat ennen kuin lähti töihin. Minä jäin äidin kanssa kotiin. Pääsin ulos, jos olisin itse pukenut päälle, mutta kun en tykännyt pukemisesta. Minulla oli marjapuuron värinen puolihihainen kuviollinen neule, missä oli vetoketju niskassa. Asettelin sitä lattialla ja puin sen tahallani väärin päin, näyttääkseni äidille, etten osaa pukea 🙂

Isä teki niin paljon töitä, että kun oli kotona, nukkui ja minun piti olla hiljaa. Opin leikkimään hiljaa. Meillä oli todella isot kasat hengellisiä lehtiä. Kun isä nukkui ja äiti oli kai pihalla, minä päällystin kaikki huonekalut niillä lehdillä. Hiljaa ja varovasti asettelin lehtiä pystyyn ja vinoon, niin että sohvasta ja nojatuoleista ei näkynyt mitään. Olin jotenkin ylpeä itsestäni, että osasin olla hiljaa. Silloin isä heräsi! Eikä ollut ylpeä minusta 😦

Pihalla leikin yleensä yksin, sillä minulla ei ollut lupa mennä naapuriin. Joskus menin, aidan alta, naapurin poikien kanssa leikkimään, mutta siitä seurasi yleensä tupen rapinat, niin kovin usein en uskaltanut. Leikin sitten itekseni. Talvella minulla oli vanerinen pulkka, millä laskin isän tekemästä liukumäestä. Kesällä keinuin tai uitin nukkea sadevesitynnyrissä…

849c7149cc6031210d9fcaf3fa0bc808_large

Nuotio

Nuotio on sana, mistä tulee mieleen heti ja aina, hyvin ihana ja lämmin olo. Kun edes ajattelee nuotiota, kaikki muu väistyy ja mieli rauhoittuu.

Minulle nuotio on ollut tuttu ihan pienestä pitäen. Lapsena ollessa meillä oli mökki. Siis sanan varsinaisessa merkityksessä, ei siis sellainen mökki, mitä nykyaikana mökillä tarkoitetaan. Se oli mukava pieni saunallinen mökki, ilman mitään mukavuuksia. Vanhemmat opettivat meille lapsille kaikkia käytännön juttuja, joista tulen teko ja sen vaaliminen oli yksi. Osasimme saunan lämmittää jo ihan lapsena, mikä nykymittapuun mukaan olisi varmaan ihan hirveetä, siis jos alle kouluikäinen kantaa puut ja laittaa saunan pesään tulet 🙂 No, toinen oli nuotio. Meillä oli rannassa paikka, mihin aina viritimme nuotion ja siinä sitten veljeni kanssa istuksimme, tulehen tuijottaen. Iltapalaksi makkaraa kärventäen. Sitä tulta kepillä kaiken aikaa kohentaen. Yksi hauskoja huveja oli korsien polttaminen… Niitä rantakorsia, tyhjiä putkia. Toinen pää palamaan tai sillai pikkasen hehkumaan ja sitten varovasti toisesta päästä imu ja wauuuu…. Pössyteltiin savuja.

Nykyisin kun olemme jo keski-ikäisiä, meiltä onnistuu se tulen teko, nuotion teko erityisesti, ihan vaivatta. Niin minä kuin veljenikin, olemme opettaneet sen myös lapsillemme. No, veljeni lapset ovat nuorempia kuin minun, eikä minunkaan lapsista ole asiaan vihkiytynyt oikeastaan kuin Pien mies. Hänkin on saanut osan opeistaan isältään ja on varsinainen taituri tulien tekemisessä. Ei sellaista ilmaa tai tilannetta, etteikö tulia saataisiin aikaseksi. Hänen kanssaan teemme retkiä, joihin mitä useimmiten kuuluu aina se nuotion värkkääminen. Minä roudaan poltettavaa ja hän asettelee ne oikein ja sytyttää. Kun nuotio iloisesti palaa, kaikki on aina niin hyvin. Sitten voi kaivaa repusta evästä ja nauttia monin verroin siitä, että tuli palaa ja kaukana kavala maailma.

tumblr_mg6u401LW81qk6c6ho1_500_large

Pitäisikin taas lähteä….tarina päivässä poikii tekoja!

Katsaus menneisyyteen !

Kävin eilen vanhan ystäväni luona kylässä. Jostain syystä edellisestä kerrasta oli vierähtänyt useampi vuosi… Niinpä oli päivitettävää ja paljon – minun osaltani!

Hänelle ei oikein ollut tapahtunut mitään. Perhearkea, töitä ja kotitöitä ja lapset olivat kasvaneet… Jotenkin sitten oikein hävetti, kaikki minun miesjutut ja kiemurat, miten paljon minulle oli tapahtunut.

Silti, olemme olleet kauan ystävinä, tukeneet toisiamme silloin, kun molemmat olimme yksinhuoltajia pienten lasten kanssa. Se oli hyvää aikaa, sekin, sillä olihan se aina hienoa saada tukea. Me sanoimmekin niitä tapaamisia ”terapiaistunnoiksi”. Sitä se kai on nytkin, mutta eri lailla, koska lapset ovat isompia ja oma jaksaminen on helpompaa. Vaikka en minä nyt koskaan niin kovin väsynyt ole lasteni kanssa ollut. Hän halusi kuulla kaiken! Oli sillai kiva kertoa, koska hän on ystäväni ja vaikka hänen elämänsä on sitä tavallista tuttua arkea, on siihen tyytyväinen, eikä siis haikaile minun ”seikkailujani”. Halusi vain kuulla ja välillä kiljui, että ei, nyt tarttee kyllä istua. Kun kerroin ajasta, jolloin tapailin Rinssiä, hän oli aivan haltioissaan ja kysyi sitten, kaipaanko vielä häntä, niitä jännittäviä reissuja. Oli oikein mietittävä, että kyllä minä kaipaan Rinssiä, mutta aikansa kutakin ja se on nyt vaan ohi. Minulla on hyvät muistot niistä ajoista, mutta nyt elän Peetulle.

Peetun kanssa juttelimme tänään tunnin puhelimessa. Puhuimme siitäkin, kuinka usein hän silloin aikoinaan hoivasi minua, kun joko olin päissäni tai krapulassa ja sitten migreenissä. Kun ihmettelin, kuinka jaksoi katella sellasta eukkoa, niin totesi siihen heti, että kun rakasti niin paljon! Koskaan ei ole kuulemma katunut mitään enempää kuin sitä, ettei saanut sitä sanotuksi silloin. Minä vain oletin, että olemme niin hyviä ystäviä. Kertoi senkin, miten vaikea oli olla ystävällinen miehelleni, jolle oli tavattoman mustasukkainen ja kuinka kärsi siitä, että olin niin onnellinen mieheni kanssa. Mieheni oli siis todella harvoin Suomessa.

No, kuka menneitä muistaa 🙂 Nyt eletään tätä päivää ja lasken taas päiviä, kun pääsen rakkaimpani luokse….on vielä….ihan liikaa, mutta kyllä ne siitä menevät. Aika menee aina ihan liian nopeasti.

tumblr_mf9ncdNMAF1rmeokro1_400_large

Päiväkirjan lehdiltä….

Minä olen aina pitänyt päiväkirjaa/kalenteria, aina 1970-luvulta asti. Kun niihin palaa, löytyy uskomattomia asioita, asioita jotka on luullut jo unohtaneensa. Olen melko tarkkaan kertonut kaikkea, jossain määrin aktiivisesti, mutta on myös aikoja, etten ole kirjoittanut sanaakaan. En siitäkään kun tapasin Peetun ensi kerran syksyllä 1984. Sen sijaan siitä, kun lankesimme elokuussa 1985, olen kertonut näin:

Jumala, anna minulle anteeksi, se mitä tänään tapahtui… En olisi saanut tehdä sitä, mutta silti halusin. Vaikka tiesin tekeväni väärin. Olen tulla hulluksi, en tiedä mitä tekisin. En halua kuitenkaan pahoittaa kenenkään mieltä, haluaisin, että kaikilla olisi hyvä, mutta en osaa! Tunnen itseni kauheaksi, en tunne itseäni, olen vieras… Kaiken lisäksi pelkään, että olen sairas ja se että toisinaan haluaisinkin olla sairas, niin että kuolisin, kun en kerta voi elää niin kuin haluaisin. Kun on kannettava salaisuuksia, huonoa omaatuntoa, niin se on raskasta! Jos joskus saadaan tietää, mitä olen tehnyt, toivon vain anteeksiantoa, sillä en halunut kenellekkään mitään pahaa. Minä vaikenen, mutta jos käy toisin, sillä kun en tehnyt mitään yksin..

936full-marilyn-monroe_large

Näin siis kirjoitin. Peetu muistaa, että jäin sitten sairaslomalle, mahani takia. Elin levontonta elämää ja reagoin aina mahallani kaikkeen. Päiväkirjan lehdet ovat täys kaikkea. Joskin tämän vuodatuksen jälkeen on pitkään todella hiljaista.

Eli, ei ollut helppoa, elämä. Sitä oli niin nuori ja silti niin koukussa mieheen, jota ei voinut saada. Silti, olemme tapailleet lähes päivittäin. Jokaisesta kerrasta on maininta, jopa siitä, kun Peetu oli soittanut minulle tai minä hänelle…

Nyt voimme olla yhdessä, ilman salaisuuksia!

Olenko vastuussa ?

Olen taas reissanut siellä sun täällä, aina Keski-Suomea myöten. Siis tosi paljon ollut kaikkea, niin että olen ollut ihan väsynyt. Silti, kaikkea kivaa on ollut. Niin, etten oikein tiedä, mitä tuumata.

Peetu on minun mielessä. Siksi, että hän laittaa niin kauniita viestejä, kaikesta siitä, kuinka hän minut ensi kertaa nähdessään(vuonna -85) rakastui minuun. Muistan sen kerran, sillä oli se niin sykähdyttävä. Olin siis juuri silloin tullut lomalta, jonka aikana olin mennyt naimisiin miehen kanssa, josta jo tiesin, ettei enää rakastanut minua. Menimme naimisiin siksi, että sen eteen oli tehty niin paljon töitä. Mieheni asui ulkomailla ja näimme todella harvoin ja olimme sopineet, että meillä on ”vapaa” suhde. Se tarkoitti sitä, että saa mennä miten haluaa, mutta ei saa rakastua. Aika naiivia, mutta niin se oli. Mieheni meni ja minäkin yritin… vain Peetun kanssa. Peetukin alkoi kuitenkin seurustella ja silti emme päässeet eroon toisistamme. Hän muutti pois ja tapailimme silti.

Vuosia meni niin, että hän kiersi ympäri maata ja emme nähneet, mutta soittelimme, Tosi usein. Kunnes tapasin lasteni isän… Silloin pyysin Peetua jättämään minut rauhaan. Muutama vuosi sitten kaivoin Peetun uudelleen käsiini ja sain tietää, kuinka hänen oli käynyt, miten oli loukkaantunut pahoin, niin ettei koskaan enää kykene tekemään töitä. Surullista.

Nyt kun olemme tavanneet, kaikki tuntuu taas niin tutulle. Kuinka hän painoi otsansa otsaani vasten, kuinka piti halauksessaan ja miten näin hänen hymynsä, joka murtaa kaiken. Kuinka hän huolehtii. Hän huolehti jo silloin aikoinaan minusta ja taas tunsin sen. Se tuntui aika hämmentävältä.

Hän on laittanut minulle niin kauniita tekstareita, että olen todella ihmeissäni. Hän kertoo, kuinka olen järkyttänyt hänen elämäänsä, hyvällä tavalla, että kuinka ei voinut kuvitellakaan, että sillai tuntee…

Minä en tiedä, mitä teen!? En osaa kuvitella meille suhdetta, sillä asumme kaukana toisistamme. En tiedä, kykenenkö mihinkään. En halua ajatella sitä. Otan päivän kerrallaan ja katson mitä tulee käymään. Ystäviä olemme ainakin, siitä ei pääse mihinkään. Silti, en pääse mihinkään siitä, että olenko vastuussa jostakin? Jos en olisi suostunut tapaamaan, tilanne ei olisi tämä…

Halauksia ja puuttuvia kipinöitä

Minulla on vapaapäivä. Jo eilen lähdin töistä ajoissa. Minulla olisi ollut kaikkea tehtavää, mutta päästyäni kotiin, huomasin olevani niin väsynyt, että menin sänkyyn ja nukahdin. Nukuin sikeät parin tunnin päikkärit! Kyllä teki hyvää.

Illaksi lähdin Tytsän kanssa lähikaupunkiin tapaamaan Vävykkiä, jolla oli iltaloma. Jotta sain oman aikani sillä aikaa kulumaan, otin mukaan vanhan ystäväni, jota jo tässä tapailin. Kutsun häntä vaikkapa Peetuksi. Hän vietti viimeistä iltaa näillä savuilla, joten oli hyvä aika vielä nähdä ja jutella. Se olikin erittäin hyvä idea, sillä mitä olisin yksin tehnyt kolme tuntia vieraassa, pimeässä, pienessä kaupungissa, missä lähes kaikki oli jo kiinni.

Istuimme kahvilla ja juttelimme. Ajelimme autolla ja juttelimme. Elämän ja kuoleman kysymyksiä. Kaikesta siitä, mitä sattui ja tapahtui joskus kauan aikaa sitten. Mitä me silloin elämältä odotimme, kun elämä oli vielä edessä. Olisimmeko koskaan voineet kuvitella, miten tulee käymään. Mitä kaikkea on jouduttu läpi käymään ja onko mitään edessä? Miksi näin, niin siksi, että Peetu ei ole enää työelämässä ja kuinka kauan elämässäkään. Elämä on murjonut. On vaikea käsittää, miksi yhden ihmisen elämä on niin täynnä vaikeuksia.

Kun tulin kotiin, menin suihkuun. Käydessäni nukkumaan, olin saanut viestin. Peetu kiitti tai oli laittanut, miten voi koskaan kyllin kiittää… siitä, että oli saanut nauraa, hänellä oli ollut hauskaa, mitä ei ollut tapahtunut vuosiin. Se lämmitti! Vastasin hänelle, kuinka paras kiitos oli se, että näin hymyn hänen kasvoillaan. Niillä kasvoilla, joilla se hymy ennen asui, mutta nyt se oli kadonnut.

– Saanko halata sinua? hän sanoi, tuli ja otti syliin. Olimme siinä lähekkäin ja se oli herkkää, niin herkkää, että hänellä kostui silmät. Vuosiin hän ei ole pidellyt ketään. Elellyt vain yksin koiransa kanssa ja koittanut selvitä päivästä toiseen. Hän, joka oli aikoinaan kaikkien naisten unelma. Edelleen näin hänestä sen, sen hymyn takaa, sen sydämen herkkyyden.

Niin, ja kyllä, minä aion tavata häntä vielä joskus. Missä ja milloin, sitä ei kukaan tiedä. Joskus kauan sitten, hän merkitsi minulle paljon. Mielenkiintoista, mutta vieläkin hänessä on jotain vetoa. Jos voin tuoda hänen elämäänsä valoa, edes hymyn, teen sen.

Tänään on kuitenkin uusi päivä ja lähden Helsinkiin! Siellä minulla on kaksi tapaamista. Ensin tapaan ystävän, jonka kanssa osallistumme palaveriin. Loppupäivästä tapaan Moodyn. Ehkä hän viimein ymmärtäisi sen, ettei minua kukaan saa. Olen hänelle sitä koittanut tolkuttaa, mutta hän on aika sitkeä. Jollain lailla hänen tulisi ymmärtää, että meidän suhde voisi pysyä vain ystävyytenä. Hän on upea mies, kaikin tavoin mukava ja kiva, mutta…juuri sellainen, että kun ajattelisi järkevästi, niin miksi en ottaisi hänestä kumppania? Olisi minulle kiltti, pitelisi hyvin, vaan kun se ei minulle riitä. Kipinä puuttuu!