Piha!

Minulle tuli heti mieleen tämä biisi:

Minun kotipihani oli se, missä asuimme kun olin 3v. Se on ehkä parhaiten mieleeni painunut ja sinne minä muistoissani vaellan aina silloin tällöin. Sitä pihaa ei enää ole, mutta se oli sellainen idyllinen, vanhan omakotitalon piha, missä oli puutarha. Siellä kasvoi omenapuita ja marjapensaita. Siellä oli piharakennus, minkä nurkalla oli sadevesitynnyri. Liiterissä oli halkoja ja sahanpuruja, puun palasia ja puun tuoksu ja minun potkukelkka. Saunassa asui saunatonttu.

Kun olin jo vanhempi ja olimme muuttaneet sieltä pois, kävin salaa siellä pihalla. Kun näin, ettei ketään ollut kotona, hiivin sinne pihakeinuun istumaan. Kiikuttelin siinä hiljaa, painoin silmäni kiinni ja kuvittelin, kuinka äiti kohta kutsuu minut syömään…

Nyt minun pihani on tämä kaupunki, missä olen ikäni asunut. Kaikki ne kaupungit, missä olen käynyt. Jos minulla oli pienenä pieni piha, nyt se on valtaisa, koko maailma. Kun astun ovesta ulos, missä tahansa, olen pihalla. Joskus ihan pihalla.

Sukuvika…

….kun ei suksi luista! Juuri näin, se on ihan totinen tosi! Minä en ihan heti keksi ketään sukulaista, joka oikein sillai ilokseen sivakoisi.

No hyvä, kyllä miun isovanhemmat, tätit, setät ja enot ovat suksineet, mutta siksi, ettei talvisin ollut muuta liikkumismuotoa. Sellasta huvisivakointia, mitä se nykyään on, en oikein tiedä kenenkään sukulaisen harrastavan. Niinpä se on sukuvika kun ei suksi luista.

Kun olin pieni, kyllä minä hiihdin. Minulla oli punaiset puusukset, joilla vetelin latuja ristiin rastiin ja oli kivaa. Silloin ei talvella ollut oikein kamalasti tekemistä, muuta kuin mäenlasku, hiihto ja luistelu. Kaikkea niitä tehtiin, pysyttiin hyvässä kunnossa, vaikka välineet eivät olleet niin kaksisia. Niin ja oli hiihtohousut, punaiset, ainoat housut, mitkä tytöillä hyväksyttiin. Pidin niitä sitten muulloinkin. Villapaita oli se hiihtohousujen kanssa pidettävä yläosa. Turha oli valittaa, että siitä tuulee läpi. No valitin silti ja sain turkoosin anorakin.

Vaan, nyt aikuisena, minulla on tarpeeksi muita harrastuksia. Ei tulisi mieleenkään pakata jotain suksiboksiin ja ajaa jonnekin mettän reunaan ja hypätä suksille, lähteä sitten hiihtämään ja väistellä vastaantulevia ja takaatulevia ja pössäyttää aina mettään mutkissa. Tarttis olla kaikki vermeetkin ja nykyajan sukset vaativat jos vaikka minkälaista huoltoa.

Juu, en hiihdä, paitsi villasukilla, pitkin tupaa!

Kultainen nuoruus ?

Ei kultainen nuoruus jää unholaan…. Laulu menee niin, mutta minusta se on hiukan lässytystä. Minusta nuoruus ei ollut mitenkään kultaista aikaa. Olen usein hämmästellyt sitä, miksi nuoruus olisi jotenkin kultaista? Huoletonta aikaa – ei ole!

Minun nuoruuteni ei ainakaan ollut mitenkään kovin huoletonta. En ala siitä suuremmin avautumaan, ettei joku ala huutelee katkeraksi. Kuitenkin, nuoruushan on aika lapsuudesta aikuisuuteen ja onhan se sellaista hakemista ja etsimistä, oman paikkansa löytämistä. Lisäksi yhtään ei auta aikuiset, jotka sättivät ja syyttävät nuoria jos vaikka mistä.

Kun minun nuoruuteeni kuului aikoja, jolloin istuin pimeässä rappukäytävässä miettien, mihin päänsä kallistaisi tai mistä saisin ruokaa, se opetti elämästä aika lailla. Olemaan nöyränä sille, että kaikki ei ole itsestään selvää. Oma koti on aina ollut todella tärkeä, se että saa nukkua omassa sängyssä, se on käsittämätön onnen tunne. Ruokaa en laita roskiin, sillä on onni, että sitä ylipäätään on.

Oli omassa nuoruudessani joskus kultaisia hetkiäkin. Ne, kun pidin itsekkäästi kiinni ajatuksesta, että minun elämäni se on siitäkin huolimatta, että se ei tuntunut olevan monelle muulle kuin riesa. Kun istuin ja kirjoitin päiväkirjaa, purin hammasta ja päätin, että selviän, että tämä ei kestä ikuisesti, että jonain päivänä kaikki on paremmin. Sillä uskolla minä kestin ja oikeastaan olen onnellinen, kaikesta kokemastani, sillä ilman niitä en olisi minä, en olisi kasvanut taistelijaksi ja oman elämäni sankariksi.

Minä uskoin itseeni! Lohdutin itseäni, että tiedän mikä olen, tiedän mitä teen. Minä en ollut huora, en juoppo, en se ihminen, josta ei koskaan tule mitään. Pidin itseäni pystyssä ystävieni avulla ja oli aina sellaisiakin aikuisia, jotka eivät olleet ensimmäisenä sormella osoittamassa. Ne ihmiset ovat helminä edelleen elämässäni.

Noniin, ei siitä sen enempää, mutta nuoria uskon ymmärtäväni enemmän juuri sen takia. En ole ensimmäisenä haukkumassa, vaan usein monen nuoren käytöksen kohdalla palaan muistoissani omaan nuoruuteeni ja kaikki loksahtaa paikoilleen.

Menipäs nyt pikkasen angstaamiseksi, mutta eikös se olekin tyypillistä pitkäperjantaita 🙂 Kun tänään ei saa juhlia, ei nauraa, jos sillai aatellaa. No, en aattele! Minulla on koko päivä puuhaa, sillä haen kohta vävykin ja illalla pojatkin tulevat reissuiltaan ja veljeni tulee poikiensa kanssa kylään! Jeah! Niin ja huomenna, heti aamusta lähden piipahtaa Peetun luona….

Hiiri

Hiiri, se suloinen pieni ja vikkelä ja jonka aina nähdessään jotenkin pelästyy? Miksi ihmeessä? Niin pientä eläintä sitä kirkuu? Voihan se olla, että hiiren näkee yleensä tilanteessa tai ympäristössä, mihin se ei vaan kuulu.

Hiiritarinoita piisaa, mutta kerronpa muutaman, valikoin kaikista ihan vaan ne elävimmät. Hiiriä kun ovat varmasti kaikki nähneet ja minä en tarkoita nyt mitään kesyjä tanssihiiriä vaan niitä kotihiiriä, jotka tulevat samoille apajille ihmisten kanssa.

Joskus vuonna 1980 seurustelin miehen kanssa, jolla oli aivan ihana pieni punainen tupa. Olin siellä yksin ja istuin tuvassa, meikkaamassa. Minulla oli sellainen käsipeili ja laitoin ripsiväriä, kuuntelin musiikkia….kunnes minun näkökentässäni vilahti jotain. Aivoni käsittelivät sen vilahduksen pienellä viiveellä ja kotvasen kuluttua käsitin, että MITVIT? Nostin jalat tuolille ja ymmärsin, etten olekkaan yksin tuvassa. Hiirihän se siellä kanssani. Hän tuli uudestaan vielä esittäytymään ja pyysin häntä poistumaan, ettei kävisi huonosti kun isäntä tulee kotiin. Lossaanhan se raasu lopulta joutui.

Aikoinaan olin sitten eräässä hotellissa töissä, missä hiiret olivat melkeinpä ”arkipäivää”. Pistimme aina vedot vetämään, minä, keittiömesu ja hovimestari, jokaiselle oma lossa ja siihen oma erilainen syötti, että kenen lossaan saahaan hiiri. En muista voittajaa, muuta kuin että leipä selätti juuston? Käsittämättömin näky minusta oli se, kun eräänä yönä niitä hiiriä jahdattiin(hullun hommaa, sillä onko joku saanut sillai hiiren kiinni?), niin näin kun hiiri juoksi isot ja pitkät kiviportaat yläkertaan. Vieläkään en ymmärrä, miten se oli mahdollista?

Kerran vietin aikaa ystäväni kesäasunnolla, yksin tai niin minä luulin. Olin melkein uneen vaipumassa, kun havahduin ääniin, etten olekkaan yksin. Vaikka olen rohkea, niin silloin kyllä tuntui hiukan kurkkua kuristavalta, että kuka on kanssani mökillä? Ei auttanut muu kuin ottaa siitä selvää. Nousin sängystä, laitoin valot ja kuuntelin, että ääni tulee keittiöstä. Hiivin hiljaa, en kuitenkaan niin hiljaa kuin hiiri, joka pakeni. Kerkesin kuitenkin nähdä sen sekunnin, että tunnistin vieraani ja huokasin helpotuksesta. Hiiri ei kuristaisi minua yöllä. Mietin silti sitä, millä päästä eroon hänestä, sillä en löytänyt lossaa, enkä edes halunut löytää, sillä kuolleen hiiren lossasta irroittaminen ei ole niitä hommia, mistä millään muotoa nauttisin. Menin sänkyyn ja sammutin valot. En voinut nukahtaa, sillä taas alkoi kilinä keittiöstä. Nyt en laittanut valoja, vaan hiivin pimeässä keittiöön ja nakkasin siellä valot! Hahaa, tuijotimme siinä silmiin, minä ja hiiri, joka nakotti tiskipöydällä. Jälleen kerran ihailin sitä pienen eläimen kykyä kiivetä niin korkealle? Sanoin hänelle muutaman painavan sanan, että olisi nyt aika hyvän sään aikana ottaa hatkat, ennen kuin mökin omistajat saapuvat, sillä he eivät hyvällä hiiriä kattele. Hiiri hävisi ja minä menin nukkumaan ja oli hiiren hiljaista. Kun aamulla heräsin, menin aamupissille…ja IIIIIIK! Olinko ollut liian kovasanainen hiirelle??? Siellä hän kellui vessan pöntössä, oli pentele hukuttautunut! Minä suljin silmäni ja painoin nupista ja päästin hiiren viimeiselle matkalle. Sitten vasta istahdin pöntölle.

Saippua

Söi saippuaa ja halkes…. ? Ei ole tehnyt mieli syödä saippuaa, vaikka niitä onkin ollut aivan uskomattoman ihanan tuoksuisia. Muistikuva on siitä, kun olin ihan pieni, niin kävimme kylässä wanhan mummun luona, joka asui erään omakotitalon yläkerrassa. Kiipesimme sinne jyrkkiä portaita ja siellä hänellä oli pikkuinen vessa, mikä tuoksui niin ihanalle. Tuoksu lähti saippuasta, joita hän käytti. Kävin aina katsomassa, minkä värinen ja muotoinen siellä oli. Pastellivärisiä ja eri mallisia, niin jotenkin söpöjä, ettei meinannut raaskia käyttää. Usein vieläkin, kun osun sellaiseen kauppaan, missä on saippuoita, menen nuuhkimaan, olisko mitään sellaista tuoksua, kuin joskus kauan sitten….

Kotona meillä oli pääasiassa samoja saippuoita. Saippuaa osti isä, joten ei sitten mitään ihania tuoksuja. Useimmiten oli se keltainen saippua, mikä myytiin punaisessa pahvirasiassa, sellainen jännän mallinen, missä oli vielä tarra siinä saippuan päällä. Minusta se tuoksu ei ollut järin ihana. Nimeä en muista, vaikka se pyöriikin ihan mielessä.

Tää se oli: 

Sitten oli se koivunlehden mallinen vihreä saippua, joka oli myös niin usein, etten halua sitä itselleni. Jossain vaiheessa sitten vain Sunligth-palasaippua, se kuvottava vihreä palanen, mikä ei kyllä päässyt minun suosikkeihin. Olisin niin halunut jotain nättiä ja hyväntuoksuista. Niin, että kun pesee kädet, sellainen vieno tuoksu siitä, että kädet ovat pesty, leijjuu hetken ilmassa.

Omassa kotonani olen suosinut nestemäisiä saippuoita, koska se pala vain on olevinaan niin epäsiisti… Kyllähän se pala tulisi halvemmaksi, mutta se pumppupullo on kuitenkin niin siisti. Ostan siihen milloin mitäkin saippuaa. Nytkin parasta aikaa yhen pumppupullon sisus on euron shampoota. Hyvin sillä kädet puhdistuu. Satuin ostamaan sen, kun halvalla sain, mutta hiuksia sillä ei voi pestä.

Eräänlainen tapaus muistuu mieleeni lapsuudesta. Olin 5v ja meillä oli saippuasta jyrsitty/kadonnut pala!?!? Siitä jumalattomasta katastrofista syytettiin minua! Minulla ei kuitenkaan ollut osaa eikä arpaa sen saippuan turmelemiseen ja kun vakuutin syyttömyyttäni, sain kuulla olevani vielä valehtelijakin. Tapaus ei koskaan selvinnyt, mutta minua se kirveli pitkään – se että kun en vaan voinut mokomaa asiaa myöntää? No, en voinut, kun en ollut tehnyt sitä 😦

Terapian tarpeessa ?

Terapian tarpeessa sitä tuntee olevansa ihan tämän tästä, joskus jopa joka toinen tunti! Terapiasta kyllä käy, ensiapuna, oikein hyvin tänne blogiin kirjoittelu ja ihan tietysti ystävät, jotka jaksavat kuunnella, kun oikein murjoo. Ehkä olen juuri sen takia saanut pidettyä nenäni pinnalla, että on pakko aina avautua, saada se kaikki ulos, etten tukehtuisi.

Olen kyllä käynyt terapiassa. Silloin kun mieheni, lasteni isä minut jätti, oli se niin kova paikka, että minun oli pakko hakea apua. Puolitoista vuotta minä siellä kävin, itkin ja surin, purin elämääni. Se oli vaikeaa, mutta ikinä en unohda sitä, että siellä minä pikkuhiljaa sain ihmisarvoni takaisin. Sain uskoa olevani ihan kelpo ihminen ja kehtasin liikkua ihmisten ilmoilla, huolimatta siitä, että koin vahvasti sen, että minulla on iso leima otsassa: Hylätty! Se ihminen, joka minua siellä kuunteli ja valoi minuun elämää, oli enkeli. Kun häntä aina jälkeen päin ohimennen näin, se tuntui hyvältä, että tuo ihminen ”pelasti” minut, miten se aina lämmitti. Onneksi kävin sen kerran kertomassa hänelle. Eräässä tilaisuudessa menin hänen luokseen ja kerroin: Tiedätkö, miten hyvältä minusta tuntuu nähdä sinua! Hän halasi ja sanoi, että se on ilo kuulla. Enää häntä ei ole, mutta silti, en ikinä unohda sitä, kuinka joku voi nostaa toisen takaisin elämään vain valamalla sitä uskoa ja toivoa. Hänen muistonsa säilyy minussa, minun elämässäni, siinä, että edelleen jaksan uskoa huomiseen, aina!

Sittemmin minä olen turvautunut ystäviini. Kun on muutama sellainen, joka on aito ja oikea ystävä, sellainen vilpitön, joka ei tuomitse minua vaan kulkee rinnallani, huolimatta siitä, että kaikki tekoseni eivät aina ole niin kovin hyväksyttäviä. Olen heistä kiitollinen, oikein kädet ristissä. Vaikka väitetään minun olevan vahva ihminen, se johtuu ystävistä, niistä jotka vaan aina jaksavat tukea silloin kun meinaa olla heikoilla.

Eilen juttelin Pienen miehen kanssa siitä, millainen merkitys hänellä on ollut minun elämässä. Siis kaikki lapseni ovat aina olleet samalla viivalla ja rakastan heitä kaikki just yhtä paljon, mutta Pien mies tuli elämääni ikään kuin pelastavana enkelinä. Kun odotin häntä, mieheni lähti ja itkin ja surin niin, että pelkäsin minussa olevan lapsen siitä kärsivän. Kun tämä pieni mies syntyi terveenä, hän oli ILO koko meidän perheelle. Kun me häntä yhdessä hoidimme, ei siinä kerennyt niin kovin surra. Vaikka olin menettänyt lasten isän, minulla oli kolme ihanaa ja tervettä lasta, joita ilman en olisi tässä. Ne pienet lapset antoivat minulle syyn elää ja toivat sitä iloa ja riemua. Vieläkin, vaikka ovat jo isoja, ovat elämäni valo!

Terapian tarpeessa olen vähän väliä, mutta nopeana apuna on kirjoittaminen, lukeminen, luonnossa kävely ja oleskelu, elokuvat ja teatteri, sillä joskus on niin, ettei vaan jaksa puhua. Kun saa olla hiljaa, asiat jotenkin jäsentyvät niin, että vasta sen jälkeen niistä voi puhua. Kaiken kaikkiaan koen olevani onnellinen, olen kiitollinen niin paljosta. Mitään en antaisi pois, en kyyneltäkään….

Verkossa ?

Päivän aihe – verkossa – no kyllä ollaan 🙂

Jos menen ihan ytimeen, niin verkosta voisi jauhaa ihan miten paljon vaan, koska kyllähän sen voi käsittää niin monin eri tavoin, mutta jos nyt vaikka muutamia setvisin.

Kun minä olin pieni, naisilla oli nutturoita. Olenko oikeassa, jos käsitän niiden olleen erityisesti uskovaisten kampauksia? Minun äidilläkin oli. Se nuttura rustattiin sinne päälaelle, ei niskaan ja sen päälle viritettiin verkko. Aika karseeta, siis  nyt ajateltuna. Mietin sitä, kuinka oli tärkeää, että naisella oli pitkät hiukset, koska hiukset olivat naisen kruunu? Silti ne vedettiin tiukkaan sykeröön, niin ettei yksikään suortuva ollut vapaana, joten?

Koska olen aina tykännyt kalastuksesta, niin verkoilla on tullut käytyä. En ole sillai mikään verkkokalastaja, mutta olen soutajana hyvä, sekä verkkoja laskiessa että nostaessa, niin ja silloinkin, kun ”paulataan” eli tsekataan verkot nostamatta niitä. Kun ne taas nostetaan, silloin kun on tullut niin paljon kaloja, ettei niitä paulaamisella saa ylös, niin olenpahan erinäisiä kertoja niitä putsaillut. Minusta se oli mukavaa, kaikki se, mikä siihen liittyi. Yhdessä ihanan kalamiehen kanssa. Kun se kalamies minut hylkäsi, en ole verkoilla käynyt. Se oli minusta niin surullista, että monena syksynä, aina koivun lehtien alkaessa kellastua, muistelin pala kurkussa, että nyt olisi se muikun kutuaika….

Verkossa olen minä itse – päivittäin, kun istun koneeni ääressä, surffailen siellä sun täällä ja kun lähden pois, huomaan tulleeni pian takaisin. Verkossa olin eilenkin, paljon, Peetun kanssa. Vaihdoimme käsittämättömän määrän viestejä, pääasiassa koskien meidän lempimistä. Jos ei meillä mikään muu onnistuisi, niin se. Sain varovasti kerrottua senkin, kuinka ihmettelin sitä, että oli niin kiltti… Pyyteli anteeksi kaikkea sitä ”paskaa” ja että se on vaan unohdettava. Mieluusti kyllä, mutta silti olen aina varpaillani. Lisäksi se, että tiedän hänen olevan siellä deittisivuilla, on varmaan tehnyt hänelle hyvää, siis uskon todella, että hänellä olisi vientiä, ja se taas nostaa hänen itsetuntoaan.

Tein kardinaalimunauksen!!! Koska en olisi sinne sivustolle muuten päässyt urkkimaan, niin minun oli tehtävä profiili ja tekaisin sen. No, kappas kun sen profiilin avulla kävin siellä hänen sivullaan, niin tottahan hän sen huomasi ja teki vastavierailun ja monesti. Olin jo ihan paineessa, että nytkö paljastun, vaikka minulla ei ole kuvaa, ja tiedotkin ovat vääriä… Huolimatta tästä kaikesta, olen jo saanut ehdotuksia? Siis, oikeesti!!!! Jopa sellainen 24v nuori mies ehdotti seksiseuraa??? Miten voi olla mahdollista? Onko ihmisen tarve niin suuri, minä en ymmärrä! Ikinä en uskaltaisi kuitenkaan tavata tuntematonta noin vaan. Onneksi ei ole tarvetta, mutta minua siis todella hämmästyttää se määrä, mikä siellä ihmisiä on toistaan etsimässä!!!! Luulen, että poistun sieltä vähin äänin….

Mulla on mustelma…

Mustelma on tämän päivän aihe ja siitähän riittää tarinaa, etenkin jos joka mustelman kerron, no säästän itseni siltä.

Minulla on aina jossain mustelma, sillä melko lailla herkästi niitä tulee. Nuorempana sitä oikein tutkittiin, siis vereni hyytymistä. Muistan kun olin jo yli 20, asuin poissa kotoa ja olin käynyt kokeissa. Niistä piti soittaa tulokset ja siihen lankapuhelinaikaan se ei ollut niin yksinkertaista kun nykyään. Olin töissä ja pyysin äitiäni hoitamaan asian. Ystävällinen hoitajavaimikäsenytolikaan, kertoi äidilleni sitten ihan kaiken, mm. sen, että onko kohdallani aihetta epäillä alkoholin liiallista käyttöä, koska punaiset verisoluni olivat niin pullistuneita??? Voi kiesus, siis piti huolestuttaa äitini ihan jonnin joutavilla???

No, mustelmia tulee, milloin mistäkin. Pahin mustelma minulla oli nuorena siitä, kun kaaduin pyörällä. Vasen poskipääni napsahti katuun. Selvisin rytäkästä vähin vammoin, sillä alkoholilla oli osuutta asiaan. Nousin ylös ja jatkoin matkaa kotiin. Aamu kun valkeni, niin tilanne kokonaisuudessaan oli kammottava. Poskipääni oli ehjä, mutta verenpurkauma sitä luokkaa, että silmäni ympäristöineen oli niin kukertava, etten kehdannut lähteä töihin. Soitin pomolleni ja kerroin olevani hirveän näköinen. Hän nauroi ja sanoin, että jos minusta vaan tuntuu siltä… Pukeuduin ja laitoin itseni niin hyvännäköiseksi kuin kykenin. Menin töihin ja kysyin työkavereiltani: – Näytänkö minä hirveältä vai tuntuuko minusta vaan siltä??? Kaikki katsoivat minua kuin olisin ollut zombie! Seuraavaksi oli mentävä lääkäriin ja pelästyttää lääkäri, joka arvasi heti, että sitä on oltu juhlimassa…. No, saikkuahan siitä paukahti ja pakenin odottamaan mustelman häviämistä ystäväni mökille.

Muut mustelmat ovatkin sitten tulleet lempimisestä. Pienet merkit piilossa muistuttavat hekumallisista hetkistä. Ne ovat niin yksityisiä, ettei niistä sen enempää. En tykkää fritsuista – siis sillai, että ne näkyvät! Ne kuuluvat teineille, jolloin vielä on se vaihe, että on jotain näytettävä. Aikuisilla ne ovat vastenmielisä.

Niin, ja en voi olla unohtamatta sitä, kun mieheni oli minut jättänyt ja olin lasten kanssa, Pien mies vielä mahassani, mieheni tuli hakemaan lapsia. Hänellä oli lämyt kaulassa. Se, miten se sattui minuun, oli todella tuskallista. Kuinka edelleen rakastin miestäni ja se mustelma kertoi niin paljon. Itku kurkussa sanoin, että kiitos, viesti tuli perille. Siis, tiesinhän minä, että hänellä oli se toinen, mutta silti, en olisi halunut nähdä… No, se on jo vanha juttu.

Kerronko vielä yhden jutun – kerron silti 🙂 Minulla on aika pienet kädet, ohuet sormet ja yliliikkuvat nivelet. Liekö siitä vai mistä johtuen, niin sormistani katkeaa herkästi verisuoni. Koko sormi menee sitten ihan mustaksi ja on niin kippee. Joskus ihan vaan kun avaa oven avaimella, niin naps ja auts! Olipa fiksu tarina.

Lapsuusmuisto

Lapsuusmuisto – niitä riittää, sillä minä muistan aika lailla asioita jo siitä ajasta kun olin 3v. Muistan hyvin millaisia vaatteita minulla oli, talon ja sen pihapiirin, missä asuimme silloin, tapahtumia siltä ajalta, sen joulun, kun joulupukki oli jättänyt kuistille laatikon, missä oli lahjoja ja missä oli minulle värikynät. Väläytänpä siis sitä aikaa…

Asuimme silloin vuokralla omakotitalossa, mitä ei enää ole. Se talo oli minusta ihana, vaikka emme asuneet siinä kauan. Kun olin 4, asuimme jo toisaalla. Silti se talo jäi mieleeni. Kävin sen luona, salaa pihalla istumassa,  vuosia sen jälkeen kun jo asuimme muualla. Pihapiiri  oli kaunis, puutarha, missä kasvoi omenapuita ja marjapensaita, karviaismarjoja. Piharakennuksessa oli sauna, liiteri ja vessa. Siellä vessassa minä istuin. Vessapaperi oli silloin niitä arkkeja, koukussa siellä vessan seinällä ja se paperi oli kovaa. Äiti pyysi aina hinkkaamaan sitä paperia, että se sillai hiukan pehmenisi ennen kuin huusin häntä pyyhkimään. Minulla oli sitä paperia sisälläkin, sillä siihen oli hyvä piirtää, sille karhealle puolelle puukynillä. Se sauna oli minusta juuri se sauna, missä asui saunatonttu… ja se loru, että Satu meni saunaan, pisti laukun naulaan, oli juuri siitä saunasta. Minulla oli hupullinen saunanuttu ja isä kantoi minut sinne saunaan.

Talossa oli keittiö, missä oli puuliesi. Hellan reunaa vasten isä nosti jalkansa, sitoakseen ruskeiden kävelykenkiensä nauhat ennen kuin lähti töihin. Minä jäin äidin kanssa kotiin. Pääsin ulos, jos olisin itse pukenut päälle, mutta kun en tykännyt pukemisesta. Minulla oli marjapuuron värinen puolihihainen kuviollinen neule, missä oli vetoketju niskassa. Asettelin sitä lattialla ja puin sen tahallani väärin päin, näyttääkseni äidille, etten osaa pukea 🙂

Isä teki niin paljon töitä, että kun oli kotona, nukkui ja minun piti olla hiljaa. Opin leikkimään hiljaa. Meillä oli todella isot kasat hengellisiä lehtiä. Kun isä nukkui ja äiti oli kai pihalla, minä päällystin kaikki huonekalut niillä lehdillä. Hiljaa ja varovasti asettelin lehtiä pystyyn ja vinoon, niin että sohvasta ja nojatuoleista ei näkynyt mitään. Olin jotenkin ylpeä itsestäni, että osasin olla hiljaa. Silloin isä heräsi! Eikä ollut ylpeä minusta 😦

Pihalla leikin yleensä yksin, sillä minulla ei ollut lupa mennä naapuriin. Joskus menin, aidan alta, naapurin poikien kanssa leikkimään, mutta siitä seurasi yleensä tupen rapinat, niin kovin usein en uskaltanut. Leikin sitten itekseni. Talvella minulla oli vanerinen pulkka, millä laskin isän tekemästä liukumäestä. Kesällä keinuin tai uitin nukkea sadevesitynnyrissä…

Nuotio

Nuotio on sana, mistä tulee mieleen heti ja aina, hyvin ihana ja lämmin olo. Kun edes ajattelee nuotiota, kaikki muu väistyy ja mieli rauhoittuu.

Minulle nuotio on ollut tuttu ihan pienestä pitäen. Lapsena ollessa meillä oli mökki. Siis sanan varsinaisessa merkityksessä, ei siis sellainen mökki, mitä nykyaikana mökillä tarkoitetaan. Se oli mukava pieni saunallinen mökki, ilman mitään mukavuuksia. Vanhemmat opettivat meille lapsille kaikkia käytännön juttuja, joista tulen teko ja sen vaaliminen oli yksi. Osasimme saunan lämmittää jo ihan lapsena, mikä nykymittapuun mukaan olisi varmaan ihan hirveetä, siis jos alle kouluikäinen kantaa puut ja laittaa saunan pesään tulet 🙂 No, toinen oli nuotio. Meillä oli rannassa paikka, mihin aina viritimme nuotion ja siinä sitten veljeni kanssa istuksimme, tulehen tuijottaen. Iltapalaksi makkaraa kärventäen. Sitä tulta kepillä kaiken aikaa kohentaen. Yksi hauskoja huveja oli korsien polttaminen… Niitä rantakorsia, tyhjiä putkia. Toinen pää palamaan tai sillai pikkasen hehkumaan ja sitten varovasti toisesta päästä imu ja wauuuu…. Pössyteltiin savuja.

Nykyisin kun olemme jo keski-ikäisiä, meiltä onnistuu se tulen teko, nuotion teko erityisesti, ihan vaivatta. Niin minä kuin veljenikin, olemme opettaneet sen myös lapsillemme. No, veljeni lapset ovat nuorempia kuin minun, eikä minunkaan lapsista ole asiaan vihkiytynyt oikeastaan kuin Pien mies. Hänkin on saanut osan opeistaan isältään ja on varsinainen taituri tulien tekemisessä. Ei sellaista ilmaa tai tilannetta, etteikö tulia saataisiin aikaseksi. Hänen kanssaan teemme retkiä, joihin mitä useimmiten kuuluu aina se nuotion värkkääminen. Minä roudaan poltettavaa ja hän asettelee ne oikein ja sytyttää. Kun nuotio iloisesti palaa, kaikki on aina niin hyvin. Sitten voi kaivaa repusta evästä ja nauttia monin verroin siitä, että tuli palaa ja kaukana kavala maailma.

Pitäisikin taas lähteä….tarina päivässä poikii tekoja!