OHI ON!

Ohi on, ohi on, ohi! Tämä marssimme pian ohi on! Kyllä TJ 1000 on täys. Kammassa ei ole enää piikin piikkiä. Minäkään en ole piikkinä enää kenellekään 😉

Kimmelin loputtomat avautumiset ovat nyt loppu, sillä eikö siinä ole enemmän kuin tarpeeksi, jos 1000 kertaa vuodattaa sydänverensä kaikelle kansalle. On, minusta siinä on jo liikaakin. Avautumiseni, asenteeni ja mielipiteeni on ihastuttanut ja vihastuttanut. Liekö ollut peräti Kesämopo, mikä suivaannutti oikein kaksi lukijaa. Kyllä, ainahan se harmitti, kun  joku lähti, onneksi ei ovet paukkuen.

Aika arkoja lukijoita täällä kävi, sillä oli vain muutama jotka rohkaistuivat kommentoimaan. Se hyvä puoli siinä oli, että ns. vittuilijat osasivat pysyä poissa. Siitä olen aina ollut kiitollinen, sillä vaikka olen melkoisen vahva, niin kyllä minua on helppo satuttaa. Elämän tyrskyissä ei vahvistu ja parkkiinnu ikinä niin, etteikö oli haavoittuvainen.

Kimmeli siis katoaa, se lakkaa elämästä – Kimmelinä. Ehkä se porskuttaa jossain muualla, jonain ihan muuna. Kirjoittamista kun ei voi lopettaa, ei millään, sillä muutoinhan kaikki romahtaisi. Sanaista arkkua on pakko raottaa ja välillä se on ihan levällään.

Nyt sanon hyvästit ja toivotan kaikille mukavia kevätpäiviä ja kiitos kun kävitte täällä, ehkä luittekin jotain 😉 Minä lähden nyt aikaiseen aamuun ja labraan kokeisiin. Aamukahvin saan vasta sen jälkeen ja jos vaikka torilla nauttisi sen. Kippis!

Goodbye_Forever_by_chronic_love_large

 

PS. Kyllä – minulla on haikea olo….. Mutta – aikansa kutakin. Jonkin loppu voi olla uuden alku!

Mainokset

Rakkauden säännöt…

En ole kyllä paras ihminen aiheesta kertomaan, koska uskoni rakkauteen on mennyt, siis mitä tulee miehen ja naisen väliseen rakkauteen. Nykyaikana se vaan on niin, että se mitä minä käsitän rakkaudella ja sen säännöillä, jotka pitäisi olla itsestään selvyyksiä, se ei vaan toimi tai on perin harvinaista.

Rakkauden säännöt on aika tarkalleen kerrottu Raamatussa:

Ensimmäinen kirje Korinttilaisille 13

Rakkaus
Rakkaus on pitkämielinen. Rakkaus on lempeä.
Rakkaus ei kadehdi. Rakkaus ei kerskaa.

Rakkaus ei pöyhkeile. 

Rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti.

Rakkaus ei etsi omaansa.
Rakkaus ei katkeroidu.

Rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa.
Rakkaus ei iloitse vääryydestä,

vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa.
Kaikki se peittää. Kaikki se uskoo.

Kaikki se toivoo. Kaikki se kärsii.
Niin pysyvät nyt Usko, Toivo ja Rakkaus,

nämä kolme ;
mutta suurin niistä on Rakkaus.

Omalla kohdallani se ei vaan ole mennyt niin. Joskus oli niin, jonkin aikaa ja se oli melkoisen hienoa, kunnes se sortui, murtui ja katosi ja uudestaan en ole sitä löytänyt. Tosin en ole etsinytkään. Rakkaus on minusta niin vahva tunne, ettei sen kanssa pitäisi leikitellä tai ottaa sitä jotenkin kevytmielisesti. Minua aina hämmästyttää, miten niin rakastetaan ja sitten heti ollaan jo seuraavan kimpussa? Vai onko se todella niin, että rakkaus on ikuista, kohde vain vaihtuu? 😀

Olen nyt viime aikoina taas pannut merkille yhtä sun toista…. Jerryn kanssa on viestitelty melkeinpä päivittäin. Juu, olen päässyt hänestä eroon, joskin se tuska on vielä aika tuoreessa muistissa, sillai että on hyvä syy pysyä erossa hänestä. Hän nimittäin olisi taas sinkku! Kun hän kertoi tästä minulle,  niin eikö jo seuraavana päivänä ollut treffeillä!? Jerry on nyt ties kuin mones mies, että kun parisuhde menee poikki, niin kappas, onkin jo HETI katottuna seuraava! Tätä minä en ole koskaan ymmärtänyt, että oliko se siis ihan oikeaa rakkautta, jos heti ollaan valmiita seuraavaan syliin?

Sama juttu oli Peetun kanssa. Kun meillä meni välit katkolle, niin jo oli verkot vesillä. Kun siitä häntä jututin, kielsi ja valehteli! Kun kerroin hänelle, mitä mieltä olen hänen katkeruudestaan ja kaikkinaisen negatiivisesta asenteesta ja miltä se minusta tuntuu, sain kuulla, että olen kaiken aikaa vaan vittuillut? Kuinka hän on saanut kohdaltani vaan paskaa niskaan. Pyysin anteeksi, mutta kerroin myös sen, miten pahoillani olen, että minun tapani elää on hieman toisenlainen. Sellaista rakkautta se ….

Voi olla, että olen sellainen korppikotka, että vittuilen vaan miehille. Juttu on kuitenkin niin, että minun täytyy tuntea mies niin hyvin, että voin luottaa häneen, uskoa hänen vilpittömyyteen, uskoa ja luottaa niin täysin, että se mitä he rakkaudeksi kutsuvat, olisi totta. Näin ei ole ollut, vaan hälytyskellot ovat kilkutelleet, milloin heikommin, välillä reilummin.

Useimmiten on ollut niin, että miehillä on vain rakkauden kaipuu! He ”rakastavat” vain siksi, että saisivat vastarakkautta. Jos se ei onnistu, niin silloin on piru merrassa.

Oikea, tosi ja aito rakkaus on sitä, mitä äiti tuntee lapsiaan kohtaan! Lapsikaan ei rakasta äitiään niin paljon kuin äiti lastaan. Se lapsi rakastaa eniten sitten taas omaan lastaan.

Niin, ja onhan niitä pariskuntia, joilla on se keskinäinen rakkaus! Harvinaista, mutta jotenkin aivan käsittämättömän ihanaa. Tunnen pariskuntia, vanhempia ja nuorempia, joilla se rakkaus on niin vahvaa ja voimakasta, toisen kunnioitus niin upeaa, että se vetää sanattomaksi. Se tuntuu vaan niin hienolle, kun kuulee heidän puhuvan toisistaan aina sellainen tietty sointi äänessään. Onnea heille, sillä he viestittävät siitä, että heillä rakkauden säännöt ovat kohillaan!


Arjen sankari !

Saanko esitellä – Arjen Sankari! Hän on pian 85v täyttävä ruutimummo(ei sukua)! Oikeastaan arjen sankari ei riitä kertomaan sitä kaikkea, miten häntä kunnioitan, kuinka olen ottanut opikseni hänen… ei mitään neuvoja vaan miten eletään tätä elämää!

Hän on kahteen kertaan evakkoon lähtenyt, aikansa avioton lapsi. Kaiken kokenut ja nähnyt. Hän jopa joutui karttamaan isäpuoltaan, joka olisi mieluusti nuorta tyttöä kopsinut. Hän teki paljon töitä, meni naimisiin, rakensi talon, synnytti pojan. Avioliitto meni nurin, talo meni myyntiin, poika kuoli. Hän perusti yrityksen. Yritys kaatui ja kaikki omaisuus meni. Kaikki ainekset soppaan, mistä voisi katkeruuden kalkkia lipttää. Vaan kuinka on???

Hän on maailman iloisin ja kultaisin mummo. Koskaan en ole häntä nähnyt huonolla tuulella, ikinä en ole kuullut hänen suustaan valituksen sanaa. Hän on itse auringon paiste. Hänen hassun hauska huumori siivittää kaikkia hänen juttujaan. Olen voinut aina kertoa hänelle kaiken ja hän vaan ymmärtää. Ei ole sättinyt, ei paheksunut mitään. Lisäksi, kaikki minun lapseni rakastavat häntä. Pahin uutinen, minkä voisimme kuulla olisi se, että saisimme tietää hänen menehtyneen.

tumblr_lm32poF2cA1qe9fs8o1_500_large

Hänen kaltaisiaan ihmisiä on harvassa, mutta kun sellainen osuu kohdalle, se on kultakimpale. Kun minulle tulee vastoinkäyminen, muistan heti hänen sanat siitä kuinka vastoinkäymiset kuuluu elämään, ihminen pysyy taistelukunnossa 😉 Ryhdistäydyn siinä vaiheessa ja muistan aina, että hän on selvinnyt niin monista taisteluista, miksi en minäkin.

Meillä on töissä vaikeaa, siis Täydelliset Naiset ovat entisestään aktivoituneet, jopa niin, että sen huomaa muutkin kuin minä. Kaiken sen paskan keskellä, minua lohdutti, kun minulle puhuivat siitä pari muutakin? Jotenkin se vaan kummasti helpotti, saada tietää, että en ole ainoa, joka sitä paskaa saa sietää. Sitä on tähän mennessä yrittänyt vaan sietää ja kestää, olla välittämättä ja se on ottanut voimille. Nyt kun on muitakin, olen tsempannut heitä, että kyllä me kestetään ja itsekin on saanut voimaa sietää ja yrittää pysyä vaan iloisena, ettei antaisi sen kaiken negatiivisuuden ottaa valtaa.

Tappelen aina sitä negatiivisuutta vastaan! Joka paikassa! En halua kuulla kaikkia huonoja uutisia, en halua aina tietää niitä kaikkein pahimpia versioita joka asiasta. Ihan vaan esimerkkinä vaikkapa sellainen, kun aloin odottaa esikoistani! Kuinka sen piti olla iloinen uutinen, niin enkö saanut kuulla kaikkia kauhutarinoita kuolleina syntyneistä lapsista, synnytyksistä, missä äiti oli kuollut. Vastaavaa tulee kaiken aikaa, MIKSI??? Kuka kertoisi minulle, miksi näin? Miksi se pahin on aina kerrottava? Peetu on juuri näitä ihmisiä ja kun hänelle olen siitä nyt yrittänyt nätisti kertoa, senkin, etten halua kuulla niitä tarinoita, koska ne eivät vaan auta, ei ollenkaan lohduta. Mitä sitten kävi? Sain kuulla, että olen kaiken aikaa vittuillut ja että olen vaan ladannut paskaa niskaan….

Minä luulen, että lähden tapaamaan Häntä, tätä 85-vuotiasta! Tiedän, että kaikki muuttuu aina hyväksi kun menen sinne. Saan uutta virtaa ja jaksan taas. Kun oppisin elämään yhtä sydämellisesti, mutta minulla on vielä paljon oppimista!

Elämä !

Minulle elämä on aina ollu todella tärkeä, siis niin, että olen halunut elää, minulla on elämän nälkä ja nautin elämisestä, myös niistä synkistä hetkistä. Kyllä, kun menee oikein huonosti, olen ajatellut sen niin, että pian se muuttuu ja kohta on kaikki taas paremmin, sillä kuten hyvät hetket, niin ei huonotkaan kestä ikuisesti!

tumblr_mkx0uhMSYd1qk1pn5o1_500_large

Olen aina pitänyt elämääni rikkaana ja antoisana. Olen itkenyt ja surrut paljon, mutta vastaavasti olen myös iloinnut ja nauranut, joten eikö se juuri ole sitä ihan oikeaa elämää 😀 Olen ottanut vastoinkäymiset haasteena ja kun niistä selviytyy, se tilanne on aina voitokas. Ei jaksaisi ikuista onnea…. siksi kun välillä konttaa nokka porossa, se onnen hetki tuntuu ihan huikealta.

Niin, tämä on esipuhe sille, mistä meillä oli eilen Peetun kanssa ”riita”. Hän oli taas sellasella tuulella, milloin en jaksaisi häntä. Alkoi tivata minun tunteita??? Kun sitten kerroin, että en ole paras ihminen niistä nyt puhumaan(en halua loukata häntä), niin se jankuttaminen alkoi. Se ikuinen katkeruus napsahti siellä taas esille. Oli sitten ihan pakko kertoa, että se hänen katkeruus on muuri meidän välillä. Hän vaan vetää sitä katkeruuden kivirekeä perässään. Ei ymmärtänyt sitä, kun kerroin hänen myrkyttävän sillä oman elämänsä ja valitettavasti myös läheistensä. Yritin nätisti kertoa, kuinka minä kartan katkeruutta ja vihaa ihan kaikissa muodoissaan, koska ne ovat vain ihmistä kuluttavia tunteita eikä niistä ole mitään hyötyä. Sitten alkoi puhelin soida… En  vastannut! Minä en ole mikään puhelimessa puhuja muutenkaan, saati asioiden setvijä ja etenkään Peetun kanssa. Siitäkin tuli sanomista! No, jatkoimme viestittelyä sähköpostissa ja sainkin huomata, kuinka minä olin taas kaiken aloittanut ja mistä minä olin sen katkeruuden siihen vetänyt??? Huomasin kaiken olevan turhaa! Sanoin vain, että minä en vastaa sen puheluihin, kun lapset ovat kotona ja että suosittelisin hänelle ammatti-ihmisen luona käymistä, koska minä en vaan jaksa sitä jankutusta….

Suljin koneen ja tein välillä jotain ihan muuta, niin sitten alkoi tulla tekstiviestejä. Kun avasin koneen, siellä oli vaikka kuinka monta viestiä. Olin jo ihan sekaisin, mihin vastata, sillä siellä oli taas asetettu minun päähäni jos vaikka mitä. Oli kurjaa todeta, että ärsyynnyn tavattomasti siitä Peetusta. Lopuksi hän taas pyysi anteeksi, lupasi ettei enää koskaan, koska kumpikaan meistä ei halua riidellä?? Niin, minä vastasin hänelle, että on paljon helpompaa kun ei lupaa mitään, koska olen tämän ennenkin kuullut.

Elämää on monia tapoja elää, jokaisella omansa! Niin se on! Kaikilla on oikeus päättää omasta elämästään, elää niin kuin tykkää. Jos kuitenkin suunnittelee elämänsä etukäteen ja se ei menekään niin, kannattakoo siitä katkeroitua? Minusta ei. Minusta elämän edessä pitää olla nöyrä, sillä se antaa ja ottaa. Ei se ole meidän hallittavissa.

Minun ja Peetun tavat elää eriävät toisistaan niin paljon, että siinä se syy on, miksi en halua häntä, miksi en voi rakastaa häntä niin kuin hän minua. Voimme tapailla, mutta minusta on vapahduttavaa, että näemme vain silloin tällöin.

Joutsen

Yleensä ottaen valtaosa tykkää, että Joutsen, se se on kauneinta ja ah, mikä ylväys ja melkein menee pissat housuun, kun sellaisen(tai niitä) näkee. MIten on niin romanttista, kun joutsen on vielä niin uskollinen puolisollee. Juu, onhan se hienoa, mutta minun kohdallani ei vaan tärppää. Olenhan aina se vastarannan kiiski…

Aikoinaan, olin Helsingissä töissä. Pääsin aina aamuisin klo 7 ja sitten, ihan vaan huvikseen teputtelin Töölön lahden ympäri. Siellä minä sitten tutustuin erinäisiin vesilintuihin. Opin huomaamaan, että joutsenet, ovat ihan kusipäitä. Se ylväys olikin ääretöntä ylpeyttä, omaa suuruutta, millä sitten alistettiin pienempiä ja heikompia. Ne joutsenet kohtelivat kaikkia muita niin törkeästi, aivan kuin olisivat luulleet olevansa koko lahden keisareita. Minua on aina jurppinut se, että isomman oikeudeulla voi kohdella heikompiaan huonosti, niin myös silloin. Voin ihan surutta myöntää, että olisi monasti tehnyt mieli ottaa kiviä ja… No, en kuitenkaan tehnyt sitä, sillä silloin minä olisin käyttänyt omaa suurempaa tilannetta hyväksi.

198999_1668653963536_7756941_n_large

Se vaan siitä jäi, että aina kun näen joutsenen, niin joo olkoon, ihan on komea, mutta siihen se jää. En millään muotoa haltioidu siitä vaan aina muistan sen vääryyden. Joo-joo, kyllä minä yritin ymmärtää, että luonnossakin on tietty hierarkia, mutta silti minussa sotii. Kyllä, kaikki muut saavat rakastaa joutsenia ihan mielin määrin. Minä näen niissä aina niin paljon muuta…. Juuri sen, että kun kuvitellaan, että ollan suurimpia ja kauneimpia, niin muut eivät ole mitään! Voidaan katsella sieltä ylempää pitkin nenän vartta ja halveksia muiden pienuutta ja vähäpätöisyyttä.

Hauska joutsen on se, mitä pojat näyttävät, kun haluavat pullistella, esitellä hauistaan 😀

Pystymetsä

Pystymetsää ja laakeeta peltoo maisema herättää jumalan pelkoo…

Jos saa valita, niin se pystymetsä on parempi paikka tai siis minä viihdyn paremmin metsässä kuin pellolla. Olen joskus sanonut, että kun en kuulu kirkkoon, niin metsä kirkkoni olla saa 😉 Voisi se herättää Jumalan pelkoo, niin kuin minä sen käsitän eli en pelkää sanan varsinaisessa merkityksessä vaan kunnioitan Luojan luomaa.

Pystymetsässä sen huomaa ihan parhaiten! Kaikki aistit valppaina mykistyy siihen, mitä voi nähdä, kuulla, haistaa, maistaa, tuntea! Paras paikka rauhoittaa mieltään on mennä metsään! Paras on sellainen pystymetsä, missä on niin korkeita puita, että tuntee oman pienuutensa. Rakastan mäntyjä, ihan järjettömästi, sillä niissä on jotain niin ikiaikaista, honkien huminaa. Niiden välissä on ihana kävellä ja se tuoksu on ihana. Muutama kuusonen saa olla joukossa, sillä niiden kuivat alaoksat ovat maailman parhaita nuotion syttyjä. Linnut laulaa ja aina rapsahtaa jotain – oliko se orava, se joka nakkasi kävyllä?

210520112951

Kun ajan autolla ja metsää piisaa, niin usein on kohtia, kun tekisi mieli vaan topata ja juosta metsään, ihanaan metsään. Just sellanen minun olonen metsä oikein kutsuu. Koivikosta en tykkää, lehtimetsät eivät ole minun juttuni ollenkaan. Havumetsä ja mieluummin niin, että vettä löytyy, ihan sama järvi tai joki, mutta se kruunaa kaiken. Onnekseni minulla on mahdollisuus sellaiseen metsään, sillä olen niitä paikkoja löytänyt.

Kun menen metsään, en halua tavata siellä muita. Kyllä – haluan olla metsässä yksin tai vaikkapa Pienen miehen kanssa ja joo Peetun kanssakin on tullut käytyä. Muuten kaikki ihmiset ahdistavat minua, sillä kun menen metsään, sen tarkoitus on saada rauhoittua, ei tavata muita ihmisiä. Pahin painajainen on aina se, kun menemme sellaiseen metsään, missä on laavu! Kaiken aikaa saa pelätä sitä, että siellä laavulla on muita… Miksi, niin siksi, että suurin osa sen laavun käyttäjistä on tomppeleita! Möykkäävät(ovat joku porukka), ovat tuoneet sinne olutta, joista tölkit jätetään sinne, roskaavat, eivät osaa käyttää tulisijaa ja jos vaikka mitä! Se aina ärsyttää! On hiivittävä ohi ja mentävä jonnekin muuanne omia makkaroitaan paistamaan. Usein on sitten tultu jossain vaiheessa takaisin ja siivottu niitä jälkiä. Joskus on ajatellut, että metsään pitäisi olla pääsy kielletty, jos ei osaa luontoa kunnioittaa!

Hups, meinasi lähteä väärille raiteille. Onneksi mitä useimmiten olen saanut rauhassa olla. Mennyt metsään rauhoittumaan ja palannut sieltä ihan uusin mielin. Suosittelen sitä ihan lämpimästi. Kunnolliset kengät jalkaan ja mukavat vaatteet, ja avoin mieli. Extrana voi pakata reppuun eväät, vaikkapa makkaraa, jos pärjää sillai tulien kanssa, että kykenee tulet värkkäämään 😉

Sanonta, että tulee ihan pystymetsästä, tarkoittaa yleensä sitä, että on jokseenkin pöhelö? No, jos ei ole koskaan muualla ollut, niin sitten, mutta jos minä olen ollut vaikkapa pari tuntia pystymettässä, niin uskon ainakin olevani paljon parempi ihminen, jonkin aikaa.

Paha tapa

Milloin tavasta tulee Paha Tapa? Tai miten voi määritellä, mikä on paha tapa ja mikä on paha tapa toiselle, ei välttämättä ole sitä vaikkapa minulle.

Ihan pakko ottaa tähän ens alkuun se, mikä tuntuu eniten ihmisiä kiusaavan – kiroilu! Se on kautta aikojen ollut paha tapa, suorastaan tuomittava ja kenenkään ei tulisi kiroilla. Niinpä, vaan miten sen ottaa. Minä kiroilen, ihan sumeilematta, sillä en pidä sitä nyt niin kummoisena. Minusta se on vain  elämää helpottavaa ja ne ovat vain sanoja. En siis kiroa mitään, vaan täräytän kun tilanteeseen osuu tai sitten ne ovat asioita korostavia. Annan lastenikin kiroilla! (Juu, viekää vankeuteen!) Sen verran täytyy olla tilannetajua, ettei nyt ihan missä tahansa noitua eli en ikinä kiroilisi vanhempieni kuullen. Eikä lapset kiroile kuin kotona ja kaveripiirissä. On nyt kuitenkin ihan pakko kertoa esimerkki siitä, mikä minua ärsyttää:

rottenecard_8422468_wx78df7v3p_large

Olemme töissä, työhuoneessa, missä ei ole muita kuin työkavereita. Minä mokaan jotain ja silloin pääsee Voivittu! Niin eikös silloin ole jo joku siinä hyssyttelemässä ihan kauhistuneena, että kun silleen tavaraa mainitaan???? Minä sanoin Voivittu, enkä tarkoittanut sillä mitään tavaraa, vaan se on vain sana! Vastuu oli siis kuulijalla, jonka mielessä pyörii jotain ihan kummallisia, ”tuhmia” asioita? En ikinä käyttäisi naisen tavarasta sellaista sanaa. Niin ja olen yli viiskymppinen, vastaan omista teoista eikä minua tartte hyssytellä kuin lasta. Kiroilu kuitenkin mielletään pahaksi tavaksi, vaikka minä voisin listata siihen 100 pahempaa tapaa. Yksi pahimpia tapoja on toisesta ihmisestä juoruilu ja selän takana sättiminen, joskaan se ei ole naamatustenkaan ylevää.

Paha tapa on sekin, kun joku tapa aina vaan toistuu, ärsyttävyyteen asti. Joku toistaa jotain sanaa, siis täysin merkityksetöntä sanaa, aina puhuessaan, niin että menee koko juttu sivu suun, kun sieltä pompahtelee sesamasana kaiken aikaa… Sinänsä se ei ole paha tapa vai onko?

Ittelläni on PALJON pahoja tapoja, vähemmän pahoja ja enemmän pahoja. On niitä, jotka itse tiedostan ja niitä, joita en edes huomaa. Yksi on sellainen, minkä huomaan aina kaupan kassalla. Kun olen maksanut, maksan pääosin käteisellä, niin siinä vaiheessa kun kassaneiti ojentaa minulle kuitin ja vaihtorahat, minä hymyilen ja sanon Joo-kiitos! Miksi minä aina sanon sen Joo???? Eihän se kuulu siihen millään lailla! Se tulee niin nopeasti, etten millään kerkiä sitä peruuttaa. Se ärsyttää minua, liekö kassaakin? Viime viikolla kuulin, kun viereisellä kassalla ollut miesasiakas sanoi samalla lailla? Jessus, ihan kuin olisi antanut minulle synnin pästön. Kotimatkalla kyllä aloin miettiä, että jospa se vain ottikin minusta mallia, sillä joskus pahat tavat tarttuvat…