Piha!

Minulle tuli heti mieleen tämä biisi:

Minun kotipihani oli se, missä asuimme kun olin 3v. Se on ehkä parhaiten mieleeni painunut ja sinne minä muistoissani vaellan aina silloin tällöin. Sitä pihaa ei enää ole, mutta se oli sellainen idyllinen, vanhan omakotitalon piha, missä oli puutarha. Siellä kasvoi omenapuita ja marjapensaita. Siellä oli piharakennus, minkä nurkalla oli sadevesitynnyri. Liiterissä oli halkoja ja sahanpuruja, puun palasia ja puun tuoksu ja minun potkukelkka. Saunassa asui saunatonttu.

Kun olin jo vanhempi ja olimme muuttaneet sieltä pois, kävin salaa siellä pihalla. Kun näin, ettei ketään ollut kotona, hiivin sinne pihakeinuun istumaan. Kiikuttelin siinä hiljaa, painoin silmäni kiinni ja kuvittelin, kuinka äiti kohta kutsuu minut syömään…

Nyt minun pihani on tämä kaupunki, missä olen ikäni asunut. Kaikki ne kaupungit, missä olen käynyt. Jos minulla oli pienenä pieni piha, nyt se on valtaisa, koko maailma. Kun astun ovesta ulos, missä tahansa, olen pihalla. Joskus ihan pihalla.

Mainokset

Sielunmessu

Hyvä, erittäin hyvä aihe, sillä heti on pakko kertoa, että kun minä kuolen, muistotilaisuudessa olisi mukavaa jos soitettaisiin tämä:

Biisi on minusta niin ihana ja tutustuin siihen silloin kun olin teini-ikäinen. Niin, onpa väliä sillä, mitä tapahtuu kuoltuani, mutta haluan kuvitella, että olen itse siellä mukana 😀 Sieluni tarkkailee tilaisuutta jostain sieltä katon rajasta. Se vaeltaa ja yrittää lohduttaa niitä, joilla on ikävä. Se istahtaa lempeäasti olkapäälle ja kuivaa kyyneleet. Se hymyilee ja yrittää kertoa sen, että älkää olko murheellisella mielellä, minulla oli oikein hyvä elämä ja elin sen joka ikisen hetken.

Ajan hammas

Ajan hammas nakertaa! Ei aina eikä joka paikassa, mutta joskus sen vaan todella huomaa!

Erheellisesti sitä luulee, että itse, se minä itte, ei vanhene, että sitä vaan porskuttaa ja kuvittelee olevansa nuori ja voimakas, hullu ja hulvaton. Voihan se niinkin olla. Totuus on kuitenkin se, että kun raahustaa peilin eteen, niin sieltä se rävähtää kasvoille, etenkin aamutuimaan. Peilistä katsoo peikko! Siellä tuijottaa se entinen nuori, mitä ajan hammas on nakertanut sieltä sun täältä. Sen kasvoissa posket roikkuvat kuin koiralla, wuh! Silmäkulmissa on kivoja vekkejä. Iho on jokseenkin löysää ja se katse kertoo eletyistä vuosista…

Hahaa….vaan minullapa on paikka, mihin ei ole ajan hammas päässyt ja se paikka ei näy! Se sijaitsee minussa, jossain sisuksissa ja kun se oikein hullaantuu, se näkyy päälle päin. Minun sisällä asuu pieni hassu tyttö ja välillä se on teini-ikäinen, niin että sen puolesta ihan hävettää. Eilenkin, kun se osoitti mieltään ovet paukkuen, niin oli sen kanssa olemista. Oikein sitä joutui pysähtymään, miettimään, kuka tässä meidän perheessä on pahimmassa teini-iässä – keski-ikäinen äiti vaiko ne oikeasti teini-ikäiset??? Kun minä siis kiukuttelin ja Pelimies toppuuttelin, olin nolo, mutta onneksi sen verran aikuinen, että kykenin sen myöntämään.

Menen uudelleen peilin eteen. Suin kuontaloani, pesen hampaat ja teen meikin. Olen iloinen hampaistani. Miksi, niin siksi, että aina ei ole ollut niin. Hymyilen ja nikkaan silmää. Ajan hammas nakertaa, mutta en ole sitä huomaavinanikaan. Astun uuteen päivään avoimin mielin, niin että aivan kuin ajan hammas olisi asia, mitä ei ole olemassakaan?

Lukko

Lukko – se se on, ku pannaan lukkoon, menee lukkoon tai on ihan lukossa?

Vaikka ei aina uskois, niin ne väittää, mutta kyllä, minä voin mennä lukkoon! Huolimatta siitä, että olen varsin sanavalmis, ainakin silloin kun aletaan mielipuolista läppää heittämään, niin joskus on tilanteita, että menen niin lukkoon, ettei sanaakaan irtoa, ei vaikka olisi hyvä sauma ja aiheellista. Siinä se raja menee, että kun liikutaan kevyillä vesillä, minulla ei ole hätää, vaan kun joudutaan raskaammille laineille, olen ihan ulkona. Kun kohtaan ihmisen/ihmisiä, jotka ovat dominoivia, päällekäypiä, ilkeitä, kieroja tai jotka haluavat hallita ja alistaa, menen niin lukkoon, että ainoa ajatus on päästä karkuun. Tälläisista tilanteista kun olen sitten jollekin kertonut, olen aina saanut kuulla, että MIKSI et sanonut takaisin??? Niin, miksi en, vaikka sanoja tulisi jälkeen päin, niin silloin sitä vaan on ollut niin lukossa, että millään avaimella ei olisi sanaakaan irronnut.

Sitten on se, kun on tunnelukossa! Aika paha, mutta jos sen tiedostaa, niin ehkä se on jo hyvä merkki. Minun tunnelukkoni koskee Peetua. En kestä häntä, että tulee niin lähelle, että niin rakastaa ja haluaa minut. Kuinka hän sitten muuttui ilkeäksi ja niin ollen minun oli helppo ajatella kaiken loppuneen ja huh, olisin taas ollut selvillä vesillä. Aliarvioin hänet ja hänen tunteensa! Ai pahattu! Sen aikaa kun välimme oli katkolla ja todella hankalat, hän joutui käymään kipuhoidossa tämän tästä. Kun minä viime kerralla kävin ja me taas löysimme toisemme(sängyn kautta), niin kipuhoitoa ei ole tarvinnut. Hän pysyy ”elossa” sen takia, kun meidän lempiminen oli sitä luokkaa, että sitä odotellaan nyt seuraavaa kertaa. Nyt ei ole puhuttu rakkaudesta eikä kaipuusta, koska se vaan ahdistaa minua, on puhuttu tiheää eroottissävyistä vuoropuhelua…. Avaako se minun tunnelukkoa, mene ja tiedä, mutta se kyllä hiukan pelottaa.

Tui tui, Tuittupää!

Tuittupää – tunnustan, myönnän, että olen juuri se, ihan kaikissa variaatioissaan.

Tämä on siis tämän päivän haaste. Olin mukana koko helmikuun Tarina päivässä-haasteessa. Kaiken aikaa ajattelin, että se on sitten siinä, sillä huomasin, että minun lukijat vähenivät ja kommentteja ei tullut enää juuri lainkaan??? No, mitäs se haittaa, sillä olenhan jo aikojen alussa kertonut, että kirjoitan siksi, että se on minusta kivaa, nautin kun saan naputella sanoja ja kun se teksti on jokseenkin valmis, minulla on huomattavasti kevyempi olo. Joten, kun katsoin Maistuvan maaliskuun Tarina päivässä aiheita, olin heti ihan koukussa. Pakko, ihan pakko jatkaa! Yhtään ei ollut vaikeaa, että kirjoitan kerran päivässä, päinvastoin, sitä hetkeä oikein odottaa. Katson aina seuraavan päivän aiheen valmiiksi ja siellä se alkaa kypsyä, jossain minussa ja sitten minä purkaan se ulos 🙂

Tuittupää, vastarannan kiiski, omapäinen…jos vaikka mitä, niin että lähes aina niistä jää sellainen negatiivinen maku. Ei ole hyvä olla vastaan sanomassa. Kiltti tyttö myötäilee, hymyilee kauniisti ja tekee niin kuin käsketään. Minä en olekkaan ollut se kiltti tyttö. Pienestä pitäen olen ollut se tuittupää! Miksi se on niiin huono asia? Nuorena sitten nuori ja kapinallinen ja sekin oli paha. Vielä näin keski-ikäisenäkin saan kuulla, miten olin hurja ja miten sinä senkin silleen teit… Minusta se ei ole paha asia – ei, koska jos on omapäinen, tuittupää, kapinallinen, se on luonne ja yleensä sellaisella luonteella pärjää. Se on vain sitä, että haluaa itse ajatella, itse päättää omista asioistaan, omasta elämästään. En ole koskaan ollut se, joka tekee aina kaiken niin kuin pyydetään, menee joukon mukana, koska niin pääsee helpommalla ja on huomaamaton. Se ei vaan onnistu minulta. Olen tuittupää, polen jalkaa ja olen aina vahvasti sitä mieltä, että minulla on oikeus olla minä, oikeus omiin ajatuksiin ja oikeus päättää itse.

Tuittupäänä minun suurin ongelma onkin se, etten millään aina muista, että on niitä ns. kilttejä ihmisiä, jotka eivät käyttäydy minun laillani, anteeksi. On myös niitä, jotka ovat jokaisessa käänteessä minua ojentamassa, sormella osoittamassa ja moittimassa, kun ei voi olla joukossa mukana ja kun ei voi tehdä niin kuin kaikki muut, käyttäytyä niin kuin aina on eletty jne.

Aina olen saanut olla puolustamassa sitä pientä Tuittupäätä, joka oli niin kamala(mm.vanhempien mielestä), joka sittenkin oli ihan tavallinen lapsi. Sitä nuorta kapinallista, joka oli niin kamala – sitä, joka vaan taisteli itsensä irti ja vapaaksi omaan elämään. Sitä aikuista Tuittupäätä, joka aina vaan kulki omia polkujaan eikä millään meinannut asettua.

Lapsilleni olen kertonut, että tämä Tuittupää-Äiti on kuitenkin elänyt ihan parasta elämää, nauttinut kaikesta, iloista ja suruista  ja yhtään hetkeä en vaihtaisi pois, sillä omaa polkuani olen tallannut, jalkaa polkien.

Minä!

Minä, minä, ja minä, hitto ihan lempiaihe! Juu, ei kannata lukea eteenpäin, sillä minä olen niin minä, itteäni täynnä ja muutenkin aina vain jauhamassa siitä, mitä minulle kuuluu, miten minulla menee, miltä minusta tuntuu ja kuinka minä taas mieleni pahoitin, miten on paha olla, miten on hyvä olla. Minua on kohdeltu väärin ja se sanoi silleen ja minä sanoin tälleen.

Minulle kävi niin ja siitä seurasi sitä. Minun lapsuuteni oli niin sellaista, että ikinä en voi sitä unohtaa. Minun elämäni on kohdellut minua hyvin ja huonosti.  Minä en tykännyt siitä, eikä se tykännyt minusta. Miten minä itkin sen takia ja kuinka surullinen olin, kun se käyttäytyi niin. Miksi kukaan ei koskaan ymmärrä minua?

Minä kuitenkin ymmärrän minua, ainakin useimmiten. Minä olen kiltti minulle ja minä kuuntelen minua. Minulla on aikaa minulle ja minä viihdyn minun kanssa. Minusta tuntuu hyvälle olla minä ja kun minulla on paha mieli, minä lohdutan minua.

 

Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi! Niin, siinäpä purtavaa. Rakastan lähimmäisiäni, mutta en sillai järjettömästi, kuten en itseänikään. Sillai ihan sopivasti vaan 🙂

Sivuääniä

Ovatko ne sivuääniä, harhoja vai omantunnon naputuksia, jos kuulee jotain mitä milloinkin ja mitä muut eivät kuule??? Minä kuulen aina ja tämän tästä jos vaikka mitä.

Eilen sain viestin Peetulta, että on sairaalassa. Tänään tuli viesti, että kipuhoito ei onnistunut. No, enkös minä heti kuullut sen syyttävän sävyn… Jos olisimme olleet yhdessä, jos minä olisin jaksanut, niin hänkin olisi, ehkä…

Kesken työpäivän soi puhelin oudosta numerosta. Vastasin ja siellä oli Erttu, vanha rakkauteni hänkin. Soitti sairaalasta! Ei, minä en halua olla mikään sosiaalityöntekijä. Sain soperrettua, että en ole nyt paikassa, missä voisin puhua. Haluaa minun soittavan… Kerään voimia ja rohkeutta.

Haluan vain olla, elää oma itsenäistä(itsekästä) elämääni, pitää hauskaa joskus jonkun kanssa ja nauttia olostani. Minä en jaksa ihmisiä ympärilläni, jotka aina haluavat minusta jotain, ovat niin tuskaisia, voimattomia ja raskaita. Vaikka olen vahva(?), en kykene, en pysty pitämään ketään pystyssä, enkä halua, sillä silloin kaadun itse.

Suljen korvani sivuääniltä ja kerron vain tarinan päivässä!