Tuittupää – tunnustan, myönnän, että olen juuri se, ihan kaikissa variaatioissaan.
Tämä on siis tämän päivän haaste. Olin mukana koko helmikuun Tarina päivässä-haasteessa. Kaiken aikaa ajattelin, että se on sitten siinä, sillä huomasin, että minun lukijat vähenivät ja kommentteja ei tullut enää juuri lainkaan??? No, mitäs se haittaa, sillä olenhan jo aikojen alussa kertonut, että kirjoitan siksi, että se on minusta kivaa, nautin kun saan naputella sanoja ja kun se teksti on jokseenkin valmis, minulla on huomattavasti kevyempi olo. Joten, kun katsoin Maistuvan maaliskuun Tarina päivässä aiheita, olin heti ihan koukussa. Pakko, ihan pakko jatkaa! Yhtään ei ollut vaikeaa, että kirjoitan kerran päivässä, päinvastoin, sitä hetkeä oikein odottaa. Katson aina seuraavan päivän aiheen valmiiksi ja siellä se alkaa kypsyä, jossain minussa ja sitten minä purkaan se ulos 🙂
Tuittupää, vastarannan kiiski, omapäinen…jos vaikka mitä, niin että lähes aina niistä jää sellainen negatiivinen maku. Ei ole hyvä olla vastaan sanomassa. Kiltti tyttö myötäilee, hymyilee kauniisti ja tekee niin kuin käsketään. Minä en olekkaan ollut se kiltti tyttö. Pienestä pitäen olen ollut se tuittupää! Miksi se on niiin huono asia? Nuorena sitten nuori ja kapinallinen ja sekin oli paha. Vielä näin keski-ikäisenäkin saan kuulla, miten olin hurja ja miten sinä senkin silleen teit… Minusta se ei ole paha asia – ei, koska jos on omapäinen, tuittupää, kapinallinen, se on luonne ja yleensä sellaisella luonteella pärjää. Se on vain sitä, että haluaa itse ajatella, itse päättää omista asioistaan, omasta elämästään. En ole koskaan ollut se, joka tekee aina kaiken niin kuin pyydetään, menee joukon mukana, koska niin pääsee helpommalla ja on huomaamaton. Se ei vaan onnistu minulta. Olen tuittupää, polen jalkaa ja olen aina vahvasti sitä mieltä, että minulla on oikeus olla minä, oikeus omiin ajatuksiin ja oikeus päättää itse.
Tuittupäänä minun suurin ongelma onkin se, etten millään aina muista, että on niitä ns. kilttejä ihmisiä, jotka eivät käyttäydy minun laillani, anteeksi. On myös niitä, jotka ovat jokaisessa käänteessä minua ojentamassa, sormella osoittamassa ja moittimassa, kun ei voi olla joukossa mukana ja kun ei voi tehdä niin kuin kaikki muut, käyttäytyä niin kuin aina on eletty jne.
Aina olen saanut olla puolustamassa sitä pientä Tuittupäätä, joka oli niin kamala(mm.vanhempien mielestä), joka sittenkin oli ihan tavallinen lapsi. Sitä nuorta kapinallista, joka oli niin kamala – sitä, joka vaan taisteli itsensä irti ja vapaaksi omaan elämään. Sitä aikuista Tuittupäätä, joka aina vaan kulki omia polkujaan eikä millään meinannut asettua.
Lapsilleni olen kertonut, että tämä Tuittupää-Äiti on kuitenkin elänyt ihan parasta elämää, nauttinut kaikesta, iloista ja suruista ja yhtään hetkeä en vaihtaisi pois, sillä omaa polkuani olen tallannut, jalkaa polkien.
