Huojuva…

…talo, elämä vai asenne? Kaikki on välillä niin huojuvaa, niin että vaatii kaiken voiman, pysyäkseen pystyssä!

Niinkin huojuvaa välillä on, että menee yöunet! Viime yönä sitten pyörin, kun kaikki maailman(minun) asiat ottivat minut haltuun ja vatkasivat ja kieputtivat. Joka kerran kun käänsin kylkeä, minä ajattelin, että aamulla kaikki on paremmin, aamulla kaikki näyttää paljon paremmalta. Nyt aion hiukan raottaa huojumisen syitä täällä.

Tytsän opettaja soitti eilen illalla. Tytsällä on ollut poissaoloja, sairauspoissaoloja. Ne ovat hiertäneet meitä kaikkia. Tytsä on ollut stressaantunut, kun on joutunut olemaan koulusta pois, minä huolissani, että mikä on kun muuten terve lapsi on jatkuvasti kipeä. Olen ajanut hänen luokseen, vienyt lääkäriin ja tuonut kotiin toipumaan jne. Nyt sitten eräs, siis vain yksi ope, on ottanut tytön silmätikukseen ja koko luokan edessa moittinut poissaoloista. Viimeinen tikki oli, että ei päästä kurssia läpi, kun Tytsä ei muistanut mennä kokeen palautukseen. Laitoin hänelle sähköpostia, että se oli inhimmillinen erehdys, että voiko silti vielä yrittää, kun tyttö on tehnyt kaikki ylimääräiset tehtävätkin? SE opettaja soitti minulle! Jotenkin jäi sellainen kuva, että olen huono äiti, kun olen päästänyt alaikäisen lapsen toiseen kaupunkiin vailla valvontaa??? Yritti kaikin tavoin ”vasikoida” Tytsän tekemisistä minulle, joihin kaikkiin pääsin sanomaan, että olen asiasta tietoinen! Olin tietoinen tytön kaikista koulutehtävistä, arvosanoista ja nimenomaan siitä, että kaikki ovat läpimenneitä. Silti hän vaan jankutti poissaoloista ja että minun olisi hyvä tulla käymään koululla, että selviäisi, mitkä on koulun säännöt??? Uskomatonta oli se, että tämä opettaja ei ole Tytsän kanssa missään tekemisissä enää sen jälkeen, kun tämä viimeinen tehtävä on palautettu ja se tapahtuu huomenna. Olin tyytyväinen, kun ei pinna palanut mokoman jankuttajan kanssa. Soitin Tytsälle ja neuvoin häntä tekemään sen tehtävän NIIIIIN hyvin, että ei tartte ikinä sen opettajan kanssa olla missään yhteyksissä!

Sitten kaikki miehet….*huoh*.  Peetu kiukuttelee edelleen ja se painaa minua. En ole vaatinut hänen rakkauttaan, joten en halua kuulla, kuinka hän rakastaa, koska käytös osoittaa ihan kaikkea muuta! Minusta pelkillä sanoilla ei voi rakastaa ja olen aina ollut sitä mieltä. Siis, jos en ole sitä odottanutkaan, niin en halua sitä kiukutteluakaan. Piikittelyä ja nälvimistä. Olen menossa sinne kuun vaihteessa, mutta entistä enemmän alkaa tuntua siltä, että se on aika huojuvaa…. Jos tilanne ei muutu, en voi lähteä, en mitenkään!

Sitten Tom ja Jerry! Olin eilen Jerryn kanssa Tytsän luona käymässä, kun piti eräs asia hoitaa. Hän itse ehdotti sitä. Matkalla juttelimme niitä näitä ja sain kuulla hänen naishuoliaan. Eron siitä edellisestä ja sitten millaista on nykyisen kanssa ja kuinka ahdistaa ja miten naiset ahdistaa. Sanoin heti, että minua et sitten lue joukkoon, koska en ole ahdistellut enkä ahdistanut. Kun pääsimme takaisin, pyysin viemään minut heti kotiin, sillä halusin mennä Pientä miestä koululle vastaan, koska minulla oli jo muita suunnitelmia.

Kun olin pojan kanssa asioilla, niin Tom soitti, että nyt kahville! Sovimme paikan ja kun saavuin paikalle, niin pian sinne pelmahti myös Jerry. MITVIT? Tom oli pyytänyt myös hänet, enkä todellakaan ymmärrä miksi. Kun puhuimme minun viikonlopun Helsingin reissusta, minne Tomin piti lähteä mukaan eikä pääse, niin Jerry kysyi, miksi en ollut pyytänyt häntä??? Voi herra varjele, miksi olisin ??? Ilmoitin lähteväni Pienen miehen kanssa 😀 Sitten hyvästelin miehet ja lähdin kotiin, sillä tilanne oli minusta ahdistava!

Kyllä – minua ahdistaa, ihmisten pelaaminen ja asiat, joita en ymmärrä! Minua ahdistaa niin moni asia, että tarvitsen tilaa, ilmaa ja aikaa. Huomenna Kimmeli katoaa….

tumblr_mjixduwORE1qmxiogo2_500_large (1)

Kevään merkit

Näytänkö minä sinulle kevään merkit vai närhen munat? Ihan sama!

Kevään merkkejä ei voi olla huomaamatta, sillä jos niitä ei huomaisi, niin kyllä kuulee, kun aina joku hehkuttaa, miten on ihanaa, kun aurinko paistaa! Ihan niin kuin se nyt olisi lottovoittoakin suurempi ihme! Aurinko paistaa – elämän suurin onni ja autuus.

Anteeksi, olen pahoillani, mutta ei se minulle ole sitä. Anteeksi, jos kärsin siitä jumalattomasta valon määrästä, jota en meinaa päästä pakoon minnekään. Ei kannata nyt tulla vinkkamaan aurinkolasien käytöstä, koska se ei auta. Se valo tulee joka paikasta ja menee minun pään sisään, pehmentää siellä kaiken, sekoittaa sen hienon järjestyksen, mitä olen yrittänyt saada siellä aikaan. Se pistää minut kävelemään hitaasti, kuin olisin jotenkin sairas. Se lamaannuttaa minun mieleni ja tekee minusta pahvipään.

Anteeksi, nauttikaa te kaikki muut, mutta älkää tulko sanomaan, että olen jotenkin outo ja omituinen, sillä sen tiedän itsekin. Se vain on niin, että minä tykkään pimeästä ja hämärästä, viileästä ja lumesta, talvesta ja syksystä. Voin olla hämärä tyyppi, mutta en ole ihan pimeä.

Kevään merkkejä on sekin kun lumet sulaa. Onko se sitten kaunista, kun joka paikka on märkää ja likaista. Minusta on, mutta ei sitä kukaan muu huomaa, kun aurinko paistaa. Hyvä niin, minä voisin aina nukkua koko kevään ohi, herätä sitten loppukesästä kun pahimmat valot ovat painumassa pois ja illat alkavat hämärtyä.

Olkaa vaan kevätihmisiä, suon se teille! Saanko minä kuitenkin olla poikkeava? Saanko olla väsynyt? En vielä, sillä on vielä pakkasia ja pimeitä iltoja, otan niistä kaiken irti, että jaksan kontata kevään ohi.

482230_560715740628275_1940913188_n_large

Karkeloin…

Havahduin tässä, että milloin minä karkeloin? Jossain vaiheessa elämä oli niin kepeää, että se oli yhtä karkeloa päivästä toiseen. Nyt minua piirittää sellainen epämääräinen synkkyys, joka ei päästä karkeloa minuun. Minä ojennan käsiäni sitä kohti, mutta se iso, harmaa(musta?) vaan asettuu eteen ja muistuttaa minua mitä kummallisimmista asioista.

Kun eilen vietin viikon ainoaa vapaapäivää, istuin koko päivän sohvalla. Tiesin kaiken aikaa, että se ei ole oikein, että minun olisi pitänyt tehdä jotain, lähteä jonnekin, mutta istuin vaan ja välillä aina huomasin ajan kuluneen. Istuin koneella, missä toki kirjoitin vaikka mitä ja kävin vaikka missä sivuilla, hoidin asioita jne. Istuin välillä pöytäni ääressä ja sain aikaan kassillisen lähtevää postia, mutta vailla sellaista karkeloa, mikä tulee kun saa jotain aikaseksi.

Onneksi illan suussa oli lasten kujetuksia. Tytsä tuli käymään kotona ja haettiin pojat isältään ja sitten kuljetin yhtä sinne toista tänne. Se antoi pikkasen karkelon makua, mutta silti minua painoi…. Peetun viestit, jotka ovat täynnä hunajaa, ei yhtä poikkinaista sanaa. Lupasin käydä siellä hiihtolomalla, koska vien hänelle erään tavaran, mitä ei voi postissa laittaa. Hän odottaa niin ja on niin iloinen ja apua, minua vaan ahdistaa.

Karkeloimista ei ollut sekään, että Jerry kävi meillä eilen! Juu, kyllä, hän kutsui itsensä kahville, no katsomaan viallista kodin konetta. Keitin kahvit ja hän yritti korjata sitä laitetta. Kuntoon sitä ei saatu, mutta kiitin kuitenkin yrityksestä. Hän sanoi siihen, että mitäs tuosta, tekosyyhän se vain oli… ???? Kaiken aikaa minulla oli tavattoman epävarma olo. Koin oloni hänen seurassaan wanhaksi ja väsyneeksi, rumaksi ja ikäväksi! Se oli outo tunne, sillä kun yleensä olen iloinen ja suhteellisen varma itsestäni, niin mikä minun oli…

Mietin sitä myöhemmin, että se ku en Jerrylle kelvannut, painaa jollain lailla. Koen itseni hänen seurassaan jotenkin hylkiöksi. Se sama fiilis, mikä oli aikoinaan lasten isän seurassa. Nyt voin jo häntä sillai tavata, etten koe oloani ihan kamalaksi. Onneksi, sillä olen hänetkin tavannut viikon sisällä jo kolmasti.

Mietin sitäkin, että en osaa ottaa vastaan Peetua. En kestä sitä ihan järjetöntä rakkautta. Pahinta on, että minä jos kuka tiedän, miltä hänestä tuntuu. Enkö juuri itkenyt viime kesänä Jerryä ja lasteni isää vuosia. En voi Peetulle kuitenkaan sitä sanoa, että olen rakastanut muita enemmän…ja enää en osaa, en kykene. Miten sen hoitaa niin, ettei loukkaisi, kun loukkaa kuitenkin.

pensierosa2hi0_large

Kun jonain päivänä saisin olla vapaa kaikista, niin ettei kukaan olisi kiinni minussa ja tarkoitan tällä aikuisia ihmisiä, niin sitten minä KARKELOIN… Silti, väkisinkin miettii, että tarttiskohan mennä jonnekin kallon kutistajalle? Jos minulla on niin iso pää, että joutaa sitten miettiä kaikenlaista?

Neliö ?

Olen neliössä, konttaan siellä kulmasta kulmaan, jään jumiin niihin kulmiin ja en toivo mitään muuta kuin tulisi kohdalle se reikä, ovi, ulospääsy…

Eilinen päivä oli ihan kelpo päivä, kaikesta huolimatta, koska selvisin siitä. Kun menin töihin, sain heti alkajaisiksi kuulla eräältä työkaveriltani, mitä minusta oli puhuttu työpalaverissa – eikö siellä ole parempaa puhuttavaa???? Meni jonkin aikaa, ennen kuin edes kykenin taas keräämään itteni ja keskittymään työhöni. Koko mieleni itki ja olin niin kiukkunen sille työkaverillekin, joka sen ”uutisen” kertoi. Pilasi sillä koko minun päiväni.

Olen viime päivinä ollut huomaavinani sen, että Täydelliset Naiset ovat jostain syystä taas minua vastaan. Minulle ei jutella tai jos, se on sellaista pikkupiikittelyä. Olen nostanut ryhtiä ja yrittänyt sillai ihan tyhmänä vaan olla huomaamatta. Juu, kyllä, olen miettinyt sitäkin, että ihan oikeasti, olenko sittenkin se epäkelpo työntekijä, se joka ei kymmenen vuoden jälkeenkään osaa mitään, se joka kaiken aikaa tekee virheitä ja mikä pahinta, jättää tekemättä milloin mitäkin??? En edes viitsi luetella töitäni, sillä se on laiskan hommaa, mutta vaikka tekisin mitä, se ei vaan riitä! Aina löytyy uusia vikoja ja syitä…

Kun konttaan siinä neliössä, juutun sinne nurkkaan ja alan miettiä, että mitä jos olenkin vaan ihan pöhkö? Kuvittelen kaiken, otan itteeni jonninjoutavista, luulen ja oletan, että kaikki ovat minua vastaan. Suurentelen ja liioittelen, en sopeudu mihinkään. Niin ja en ymmärrä, en arvosta niitä työkavereitani, jotka kaikessa erinomaisuudessaan haluavat vain minun parasta, että minustakin tulisi yhtä hyvä ja loistava, virheetön työntekijä.

Kun mieleni itki ja oli kaaoksessa, pidin itseni pystyssä ja onnittelin itseäni, että selvisin, etten murtunut, etten vaipunut synkkyyteen vaan ihan omaksi ilokseni pysyin iloisena ja niin kuin en mitään mistään tietäisi. Silti, minussa on pelko. Tuleva kehityskeskustelu. Tiedän, kuinka esimieheni tuo esille kaikki minuun kohdistuvat asiat – vaatien minua taas tekemään niin ja näin??? Jos vaan kykenen, aion hänelle sitten sanoa, että eikö kilkuta missään, jos minusta aina vaan löytyy vikoja? Kuinka aina samat ihmiset keksivät jonkun erheen ja siitä sitten oikein kimpassa jauhetaan.

Yritän itseäni puolustella. Jos minulla on pitkä työhistoria, kaikissa entisissä paikoissa olen aina ollut pidetty työntekijä, niin mikä on meidän talossa, että alusta asti siellä on ollut ryhmittymä, joka ei kerta kaikkiaan vaan voi minua sietää??? Olenko vanhemmiten muuttunut kusipääksi?

Niin ja mikä teki tästä minusta puhutusta jutusta ihan paskan? Se, että minä en ollut siellä palaverissa, koska en yleensäkään käy niissä ja nyt huomasin jälleen hyvän syyn olla poissa. En muuten ole ainoa, niissä tuntuu käyvän ne, jotka muuten ”töitä vieroksuvat”. Onhan se kiva vaan juoruta ja istua paikoillaan kun tehdä töitä. Niin, se että siellä palaverissa puhuttiin minusta, mutta vain yksi kolmestakymmenestä tuli siitä minulle kertomaan ja sekin sillai vaivihkaa. Ne, jotka olivat sen alulle panneet, tekevät töitä minun kanssani samassa huoneessa! Ei puolikasta sanaa ole minulle sanottu, mitä nyt sillai fiksusti vaan luimisteltu. Oikein älykästä ja aikuismaista käytöstä.

Ai niin, mutta voihan se olla, että  minä vaan kuvittelen, suurentelen asioita. No, tilitin tänne, koska oli pakko johonkin purkaa. En voi oikein kenellekään kertoa, en kehtaa, en enää, koska minusta alkaa aina vain enemmän tuntua siltä, että se kääntyy minua itseäni vastaan. Jos jollekin vaikkapa vain vahingossa lipsauttaa, niin eihän se nyt ole mitään, kun sitä on kaikilla työpaikoilla. Joten, jatkan neliön kiertämistä. Jos sitä oikein kauan tekee, eikä ovea tule vastaan, niin jospa pohja putoaa 🙂

tumblr_m8ama7eGMa1qdyn4lo1_500_large

 

Mukavaa Ystävänpäivää !!!  Tämä tarina oli tosi!

Vanhus liikuttaa…

Eilen tunsin olevani vanhus! Siis suurinpiirtein melkein kuollut vanhus. Minua ei voinut edes liikuttaa, en kyennyt liikkumaan vaan ajatus vesilasin hakemisestakin oli tappaa…

Niin, tapasin Rinssin ja meillä oli mahtavaa. Olin niin levollinen hänen kainalossaan ja saadessani jutella ja saadessani vastaanottaa niin henkistä kuin fyysistä kosketusta. Nauroimme ja puhuimme höpöjä ja vakavia. Minusta on aina niin upeeta se, kun ymmärrän miten oikeassa hän on, kuinka hän vaan tuntuu tietävän minut ja tuo julki sen, millainen minä olen 🙂 Hän sanoi suoraan, kuinka olen rakentanut muurin itseni ympärille, niin etten laske ketään ihan lähelleni. Hän sanoi senkin, että samalla rakennan muuria myös sen toisen ympärille, ettei sillä ole pääsyä minun lähelleni…. Surullista ja jäin sitä miettimään. Miksi niin on? Varmasti kaikki alkoi silloin kun maailmani murtui, kun lasteni isä hylkäsi… No, joka tapauksessa Rinssin kanssa oli upeeta ja uskoisin siksi, että välillämme on niin vapaata, avointa ja rehellistä. Parasta on se, että hänellä on niin vahva itsetunto, ettei tartte minua sen pönkittämiseen. Siksi hän ei vie minun voimiani.

Olimme kuitenkin hotellihuoneessa, missä oli sauna. Huoneen ilma ei sopinut minun päälleni. Koska minulla on migreenikausi menossa, se ilma, se ettei saanut edes ikkunaa auki, se lasillinen sherryä ja kaikkinainen muu aiheutti sen, että aamuyöstä alkoi ”ystäväni” migreeni hiipiä ihoni alle. Se alkoi sillä saamarin kuvotuksella, että tiesin, miten turhaa oli ottaa lääkettä. Kestin urhoollisesti heräämisen, vaikka olin aika vaisu. Silti oli ihanaa kuunnella Rinssin rupattelua, joka laittoi minulle aamukahvia. En saanut sitä alas tai jonkin verran sain, mutta se tuli hetken kuluttua ylös. Kykenin kuitenkin viemään Rinssin junalle, kiittämään ihanasta illasta ja yöstä ja sitten kotiin. Kun vein autoa talliin, minulla oli niin paha olo, että koko rintakehää pakotti. Riisuin vaatteita jo hississä ja kotiin päästessäni suoraan vessaan. Sitten, koko päivän olin vanhus, jota ei voinut liikuttaa….ei mikään! Luulin, että loppuni on tullut. En voinut siis ottaa mitään lääkettä, koska elimistöni meni jälleen niin sekaisin, että ei edes suppoa olisi voinut ottaa. Vasta illan korvilla aloin virota henkiin ja Pien mies teki minulle ”aamiaista” klo 21.

tumblr_mi1ju5oDPT1rhayoso1_500_large

Jostain syystä ajattelin, että sainko taas opetuksen? Olin hunningolla, juoksin toisen miehen syliin, vaikka olin juuri aiheuttanut Peetulle surua. Peetu ei ole vastannut viimeiseen viestiini. Ehkä niin on paras… Kun olisi niin kova, ettei mikään liikuttaisi, mutta kun liikuttaa. Mietin ihan liikaa kaikkea ja pääni ei kestä. Lisään estolääkityksen määrää, laitan kädet ristiin ja toivon, että saisin edes tämän viikon elää vapaana kaikesta, ihan vaan rauhassa.

Vaikka olinkin kovissa tuskissa, niin silti olen jotenkin sitä mieltä, että tasoissa ollaan. Olin riemuteillä ja sain opetuksen….Kyllä, niin ei pitäisi ajatella, mutta niin olen vain oppinut ajattelemaan, koska elämän vaa’assa tarttee olla tasapainossa, kaikkea yhtä paljon?

Tarina päivässä tai kahdessa….

Mustan päivän valoisampi ilta

Aamulla heräsin kipuun, höyryvasara hakkasi minun päätä. Hiivin hiljaa ja varovasti hakemaan särkylääkkeen ja sukelsin takaisin peiton alle. Jonkin ajan kuluttua tajusin, ettei se mitään auttanut. Kahdeksan hujakoissa hiivin ottamaan oikean, täsmälääkkeen. Taas hiivin sänkyyn ja kaikki oli niin mustaa. Silti, toiveikkain mielin yritin etsiä hyvää asentoa, vain tajutakseni, että peli on menetetty. Kipu oli sitä luokkaa, että ei auttanut kuin raahautua vessaan. Koko elimistöni oli sekaisin! Kun taas könysin sänkyyn, märkänä kylmänä hiestä, ymmärsin jotenkin hämärästi, että minun pitäisi ilmoittaa töihin, etten pääse, en kykene. Puhelinumerojen etsiminen oli tuskaa ja kun kolmeen ekaan numeroon ei vastattu, luulin etten ole enää tässä maailmassa. Olin ihan varma, että olen jo kuollut ja jossain sellaisessa maailmassa, missä ei ole puhelimia. Kallistuin sänkyyn ja pian pomoni soitti eikä tunnistanut ääntäni, koska se oli niin tumma… Ei ihme, maailmani oli musta.

Myöhään iltapäivällä aloin palata elävien kirjoihin. Hitaasti mutta silti melko lailla varmasti. Join aamukahvin, jonka Pien mies minulle keitti. Pikku hiljaa tunsin, että aloin vaan toipua, sillä se suurin kynnys oli jo ylitetty ja tunne alkoi kiehtoa. Kun herää eloon, se tuntuu niin upealta, että ehkä juuri sen takia tein jotain todella uskomatonta…

Eilen illalla sain taas viestin Peetulta, se oli jälleen aika epätoivoinen ja sekä se sitten laukaisi sen, että minun pääni vain hajosi? Mene ja tiedä, mutta en vastannut siihen kuin vasta tänään, kertomalla vain sen miten kipeä olin. Hän vastasi siihen, miten on hengessä mukana ja muistaa minun päänsärkyni jo sieltä aikojen takaa… Sitä ennen olin jo luvannut itseni toisaalle! Rinssini otti yhteyttä ja ehdotti tapaamista ja minä suostuin!

Minut saisi kivittää! Tapaan hänet silti. Miksi, niin siksi, että hän on ainoa mies, joka on ymmärtänyt minua siinä, etten kestä sitä, että minua yritetään sitoa… Olen kertonut hänelle aina kaiken ja saanut lohdun hänen viisaista sanoistaan. Tiedän, että tarvitsen piristystä ja kuka olisi siinä parempi kuin hän. Hän, joka on minua huomattavasti iäkkäämpi, niin on huumoriltaan aivan samalla linjalla kuin minä ja saa minut nauramaan katketakseni! Kyllä, olen sen verran kevytkenkäien hepsankeikka, että haluan olla välillä vain pitää hauskaa ja nauttia elämästä, kevyesti, mutta niin että se tekee hyvää. Tapaan hänet ensisijaisesti siksi, että voin vaihtaa hänen kanssaan ajatuksia, sillä meiltä se luonnistuu. Olemme tunteneet lähes kaksi vuotta ja meillä on ollut vain yksi riita!

tumblr_mh777mkUEC1rt3d76o1_500_large

 

Peetun kanssa niitä on ollut enemmän kuin jaksan laskea…. Voi olla, että tapaan silti Peetuakin, mutta siitä en ole ihan niin varma. Ikävöin häntä, aina välillä, mutta sitten taas, kun tulee viesti täynnä kaipuuta, se ikävä laantuu. Kun se Peetun ikävä tuntuu siltä kuin minun olisi vaan pakko tavata hänet, että hänen tuskansa laantuisi?

Omituisia ”traumoja”

Olen usein miettinyt, että on minulla outoja ”traumoja”. Sellaisia, mistä ei edes kehtaa oikein kellee puhua. Itse ainakin pidän niitä kummajaisina ja ihmettelen sitä, että miksi jostain asiasta tulee niin ”tarumaattinen”. Kerronpa muutaman pienen esimerkin…

– Kännykän viestiääni! Reilut 10v sitten minulla oli vieras, hyvä ystäväni poikansa kanssa, oikein yökylässä. Minulle tuli siihen aikaan paljon tekstiviestejä ja koska minulla oli ollut kännykkä niin vähän aikaa, siinä oli se normaali, piip-piip-ääni! Ystävääni, jota tuntui ärsyttävän minussa ja elämässäni KAIKKI, sanoi minulle paljon sen vierailun aikana ja ystävyytemme päättyi siihen. Hän puuttui siihenkin, että kuinka ärsyttää se viestin ääni. Siitä lähtien en ole voinut pitää viestissä kuin sellaisen hennon piip-äänen. Silti, jos viesti tulee niin, että joku kuulee senkin äänen, pelästyn, että ei kai se vaan häiritse???

– Meikkaaminen/korvakorut! Aina kun meikkaan, olen kuulevinani isäni äänen jostain, että Tartteeko sitä naamaansa maalata…. Kun korvikset heiluvat korvissani, kuulen saman äänen, että Mitkä killuttimet pitää olla… Siksi mietin, onko korvikset ja meikkaaminen vaan ikuista kapinaa?

– Sanomalehden tietovisat! Silloin kun minä ”panikoin”, niin että keskittymiskykykin oli ihan sukasta, en kyennyt lukemaan lehden tietovisaa, koska se oli ihan hebreaa. Nyt tuntuu siltä, että jos luen sen, sekoan ihan varmasti 🙂

-Jyrkät ylämäet! Nuorena tyttönä olin poikaystäväni moottoripyörän kyydissä. Ajoimme metsässä, jyrkkää polkua ylös ja putosin sieltä kyydistä. Oksat ja männynkävyt vaan vilahti. Minua ei sattunut, mutta en edes autolla pysty ajamaan, jos mäki on oikein jyrkkä. Tulee vaan väkisin sellanen voimakas tunne, että heitän sen auton kanssa taakse päin kuperkeikan 😉

– Corn Flakes! Olin tullut kipeäksi, mutta halusin kouluun, koska siellä esitettiin elokuva. Siihen aikaan, kun meillä ei ollut edes televisiota, se oli niin mahtava juttu, että oli pakko mennä. Söin aamiaiseksi niitä maissihiutaleita, enkä kertonut kenellekkään, etten ole kunnossa. Koulussa, juuri ennen sen elokuvan alkua, minä oksensin! Muistan, miten otti pattiin, se häpeä ja se pelko, etten näe elokuvaa. Opettaja tuli apuun ja oksu siivottiin ja sain katsoa elokuvan, minkä jälkeen lähin kotiin. Mutta, corn flakesia en pysty syömään, kun heti nousee jotenkin pala kurkkuun.

1266720312903_f_large

Minua kiinnostaisi, onko muilla tälläisiä juttuja? Jos, niin mitä ne ovat ja miksi niitä voisi nimittää? Ei kai ne nyt ihan traumojakaan ole? Minulla niitä on vaikka kuinka paljon, mutta nämä nyt tulivat ihan ekana mieleen.