Huojuva…

…talo, elämä vai asenne? Kaikki on välillä niin huojuvaa, niin että vaatii kaiken voiman, pysyäkseen pystyssä!

Niinkin huojuvaa välillä on, että menee yöunet! Viime yönä sitten pyörin, kun kaikki maailman(minun) asiat ottivat minut haltuun ja vatkasivat ja kieputtivat. Joka kerran kun käänsin kylkeä, minä ajattelin, että aamulla kaikki on paremmin, aamulla kaikki näyttää paljon paremmalta. Nyt aion hiukan raottaa huojumisen syitä täällä.

Tytsän opettaja soitti eilen illalla. Tytsällä on ollut poissaoloja, sairauspoissaoloja. Ne ovat hiertäneet meitä kaikkia. Tytsä on ollut stressaantunut, kun on joutunut olemaan koulusta pois, minä huolissani, että mikä on kun muuten terve lapsi on jatkuvasti kipeä. Olen ajanut hänen luokseen, vienyt lääkäriin ja tuonut kotiin toipumaan jne. Nyt sitten eräs, siis vain yksi ope, on ottanut tytön silmätikukseen ja koko luokan edessa moittinut poissaoloista. Viimeinen tikki oli, että ei päästä kurssia läpi, kun Tytsä ei muistanut mennä kokeen palautukseen. Laitoin hänelle sähköpostia, että se oli inhimmillinen erehdys, että voiko silti vielä yrittää, kun tyttö on tehnyt kaikki ylimääräiset tehtävätkin? SE opettaja soitti minulle! Jotenkin jäi sellainen kuva, että olen huono äiti, kun olen päästänyt alaikäisen lapsen toiseen kaupunkiin vailla valvontaa??? Yritti kaikin tavoin ”vasikoida” Tytsän tekemisistä minulle, joihin kaikkiin pääsin sanomaan, että olen asiasta tietoinen! Olin tietoinen tytön kaikista koulutehtävistä, arvosanoista ja nimenomaan siitä, että kaikki ovat läpimenneitä. Silti hän vaan jankutti poissaoloista ja että minun olisi hyvä tulla käymään koululla, että selviäisi, mitkä on koulun säännöt??? Uskomatonta oli se, että tämä opettaja ei ole Tytsän kanssa missään tekemisissä enää sen jälkeen, kun tämä viimeinen tehtävä on palautettu ja se tapahtuu huomenna. Olin tyytyväinen, kun ei pinna palanut mokoman jankuttajan kanssa. Soitin Tytsälle ja neuvoin häntä tekemään sen tehtävän NIIIIIN hyvin, että ei tartte ikinä sen opettajan kanssa olla missään yhteyksissä!

Sitten kaikki miehet….*huoh*.  Peetu kiukuttelee edelleen ja se painaa minua. En ole vaatinut hänen rakkauttaan, joten en halua kuulla, kuinka hän rakastaa, koska käytös osoittaa ihan kaikkea muuta! Minusta pelkillä sanoilla ei voi rakastaa ja olen aina ollut sitä mieltä. Siis, jos en ole sitä odottanutkaan, niin en halua sitä kiukutteluakaan. Piikittelyä ja nälvimistä. Olen menossa sinne kuun vaihteessa, mutta entistä enemmän alkaa tuntua siltä, että se on aika huojuvaa…. Jos tilanne ei muutu, en voi lähteä, en mitenkään!

Sitten Tom ja Jerry! Olin eilen Jerryn kanssa Tytsän luona käymässä, kun piti eräs asia hoitaa. Hän itse ehdotti sitä. Matkalla juttelimme niitä näitä ja sain kuulla hänen naishuoliaan. Eron siitä edellisestä ja sitten millaista on nykyisen kanssa ja kuinka ahdistaa ja miten naiset ahdistaa. Sanoin heti, että minua et sitten lue joukkoon, koska en ole ahdistellut enkä ahdistanut. Kun pääsimme takaisin, pyysin viemään minut heti kotiin, sillä halusin mennä Pientä miestä koululle vastaan, koska minulla oli jo muita suunnitelmia.

Kun olin pojan kanssa asioilla, niin Tom soitti, että nyt kahville! Sovimme paikan ja kun saavuin paikalle, niin pian sinne pelmahti myös Jerry. MITVIT? Tom oli pyytänyt myös hänet, enkä todellakaan ymmärrä miksi. Kun puhuimme minun viikonlopun Helsingin reissusta, minne Tomin piti lähteä mukaan eikä pääse, niin Jerry kysyi, miksi en ollut pyytänyt häntä??? Voi herra varjele, miksi olisin ??? Ilmoitin lähteväni Pienen miehen kanssa 😀 Sitten hyvästelin miehet ja lähdin kotiin, sillä tilanne oli minusta ahdistava!

Kyllä – minua ahdistaa, ihmisten pelaaminen ja asiat, joita en ymmärrä! Minua ahdistaa niin moni asia, että tarvitsen tilaa, ilmaa ja aikaa. Huomenna Kimmeli katoaa….

Kesämopo

Tästä, kesämoposta voisi tulla mieleen biisi, oli kesä oli mopo…hahaa, mutta eipäs tuukkaan 🙂 Kun minä opettelin ajamaan mopolla, elettiin kesää 1977! Silloin oli Soliferit ja Tunturit niitä, joilla sitten kummasteltiin kytkimen käyttöä. Pellolla alotettiin, kun meinas aina karata mopo käsistä ihan sanan varsinaisessa merkityksessä. Pakko oli oppia. Serkkuni kanssa isossa poikaporukassa olimme ja pojat opettivat. Pusikkoon ajettiin muutaman kerran, ennen kuin alkoi löytyä sen mopon hallinta. Olihan se sitten ihan mukavaa 😉 Välillä ajettiin kolme päällä ja oliko kypäriä??? Ei ollut, mutta ei kyllä mitään suurempia haavereita käynyt, sillä pusikkoon ajamista selvisi naarmuilla.

Vain sinä kesänä ajoin mopolla. Sen jälkeen en ole mopoillut. Moottoripyörällä en koskaan, vaikka ajokorttini sallisi sen ajamisen. Minua alkoi kiinnostaa autot ja olen sen verran mukavuudenhaluinen, että en halua olla säiden armolla. NIin, ja parempi neljä rengasta kuin kaksi.

Kun ei tullut mieleen se kesämopobiisi, niiin tuli ihan muu… TÄMÄ:

Ponnistus!

Suuria ponnistuksia ei tuu mieleen? Olenkohan päässyt liian helpolla? Tai ei vaan ymmärrä, mitä sillä tarkoitetaan, muuta kuin synnyttämistä 🙂 Tai nojoo, jos tarttee nostaa jotain heti niin painavaa, että menee pää punaiseksi ja ohimosuoni pullistuu.

Eräänlaisia ponnistuksia olen käynyt läpi miesten kanssa *huoh* niin juuri, joten voit jättää lukemisen tähän….

Viime aikoina olen käynyt sellaista sähköpostiviestintää Peetun kanssa, että se on ollut todella voimia vievää. En vaan jaksa ”kinata” hänen kanssaan. Vaikka kuin yritän kirjoittaa nätisti, hän on ollut niin sillä tuulella, että se negatiivisuus, jota inhoan, puskee esiin. Sitten hän mainitsi, että jos haluan riidellä, jään toiseksi. Vaikenin. Kunnes häneltä tuli viesti, missä taas vakuutti rakkauttaan ja pyyteli anteeksi… Hän on kuitenkin istuttanut minuun pelon. Joka kerran kun näen, että sähköpostiin on tullut viesti, sydän pulpahtaa kurkkuun ja mikä helpotuksen aalto leviää, kun huomaan, ettei viesti olekkaan häneltä. Siis kerrassaan kamalaa. Olen luvannut mennä sinne vappuna…. Me siis saimme jotenkin sovittua. Hän lupasi jopa osallistua kuluihin viitaten siihen, ettei minun tulisi sitä millään lailla hävetä? Se sana jäi taas niin jäytämään, että olenko minä jotenkin häpeillyt? En vastannut viestiin, koska en tiennyt mitä, kaikki muutkin aiheet ovat jo niin läpikäytyjä ja pelkään kaiken aikaa vastaavani väärin 😦 Hänkään ei ole laittanut mitään ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän pelkään, että mitä sieltä seuraavaksi tulee.

Toinen juttu on sitten Jerry! Hänen parisuhteensa siis päättyi. Nainen oli löytänyt uuden. Kaikesta tästä Jerry kertoi minulle ja minä lohdutin, sanoilla. Eilen kävin hänen luonaan. Hän siis kutsui minut kahville, samalla kun asensi yhen jutun yhteen minun laitteeseen(noh, eipäs nyt kuvitella nyt mitään). Siinä sitten rupattelimme ja hän avautui jälleen. Olenko huomannut, että hänen parisuhdestatus on muuttunut? No en ollut. Siis olihan hän laittanut(puhutaan nyt FB:sta), että on sinkku. Vaan nyt hän on jälleen parisuhteessa. Oli löytänyt uuden rakkauden netistä. Kiva! Olisin voinut takoa päätäni seinään! Monestakin syystä! Olinko jotenkin kuvitellut, että hän, Jerry, olisi sittenkin huomannut minut??? Kyllä, niin minä olin kuvitellut, sillä olinhan minä jo suunnitellut, miten torppaan hänet. No, sitä iloa en saanut kokea. Onneksi. Kerroin sitten Jerrylle, että minun parisuhdestatus pysyy samana ja tuskin tulee muuttumaan. En ole koskaan kertonut olevani sinkku(jo sanakin on täysin typerä tämän ikäiseltä naiselta) ja parisuhteeseen en todellakaan kaipaa, sillä en kykene luottamaan kehenkään(siinä oli pieni vink-vink). Olipa sitten ihan pakko kertoa hiukan näistä nettitreffipalstoistakin…. Kerroin siitä, kuinka oli pakko tehdä feikkiprofiili, paljastaakseni Peetun ja miten jo niillä kuvattomilla, täysin neutraaleilla profiileilla alkoi tulla ehdotuksia, siis järjetön määrä???? En pysty ymmärtämään! Hyvä, ajoin kotiin jokseenkin hyvillä mielin ja sanoisinko helpottuneena!

Minun ei tarviste ponnistella kenenkään miehen vuoksi. Riittää kun pidän itsestäni huolta ja se onkin helppoa!

Sukuvika…

….kun ei suksi luista! Juuri näin, se on ihan totinen tosi! Minä en ihan heti keksi ketään sukulaista, joka oikein sillai ilokseen sivakoisi.

No hyvä, kyllä miun isovanhemmat, tätit, setät ja enot ovat suksineet, mutta siksi, ettei talvisin ollut muuta liikkumismuotoa. Sellasta huvisivakointia, mitä se nykyään on, en oikein tiedä kenenkään sukulaisen harrastavan. Niinpä se on sukuvika kun ei suksi luista.

Kun olin pieni, kyllä minä hiihdin. Minulla oli punaiset puusukset, joilla vetelin latuja ristiin rastiin ja oli kivaa. Silloin ei talvella ollut oikein kamalasti tekemistä, muuta kuin mäenlasku, hiihto ja luistelu. Kaikkea niitä tehtiin, pysyttiin hyvässä kunnossa, vaikka välineet eivät olleet niin kaksisia. Niin ja oli hiihtohousut, punaiset, ainoat housut, mitkä tytöillä hyväksyttiin. Pidin niitä sitten muulloinkin. Villapaita oli se hiihtohousujen kanssa pidettävä yläosa. Turha oli valittaa, että siitä tuulee läpi. No valitin silti ja sain turkoosin anorakin.

Vaan, nyt aikuisena, minulla on tarpeeksi muita harrastuksia. Ei tulisi mieleenkään pakata jotain suksiboksiin ja ajaa jonnekin mettän reunaan ja hypätä suksille, lähteä sitten hiihtämään ja väistellä vastaantulevia ja takaatulevia ja pössäyttää aina mettään mutkissa. Tarttis olla kaikki vermeetkin ja nykyajan sukset vaativat jos vaikka minkälaista huoltoa.

Juu, en hiihdä, paitsi villasukilla, pitkin tupaa!

Eläin

Sanotaan, että ihminen on eläin! No sepäs kiva, koska eläin on paljon helpompi kuin ihminen. Eläin on yksinkertaisempi! Kyllä eläimen kanssa aina jotenkin pärjää, ihmisen kanssa se on vähän niin ja näin 🙂

Minulla ei ole eläintä! Miksi, niin siksi, että asun kerrostalossa, keskellä kaupunkia. Rakastan eläimiä niin, etten ota niitä kerrostaloon. Enkä halua vastuuta, mikä eläimen mukana tulee. Minulla on jo vastuuta melko riittävästi, itsestäni ja lapsistani. Tarkoitan tällä vastuulla vaikkapa sitä, että jos ottaa koiran, ei riitä, että sitä ruokitaan ja viedään ulos. Se on myös koulutettava ja se ei ole mikään pikku juttu. Ihan liikaa näkee tapauksia, missä on niin kouluttamaton koira, että ihan pahaa tekee.

Sitten on nämä, jotka tekevät siitä lemmikistä ”lapsen”. Ollaan sille kissakoiralle äiti ja isi. Luoja, että en vaan kestä sitä! Lässytetään sille karvaturrille, kuinka äiti nyt lähtee ja äiti nyt tulee tai isi sitä taikka tätä….. APUA! Ei millään pahalla, mutta kyllä se on minusta pikkasen pervoa.

On meillä silti ollut eläimiä! Hamstereita 😉 Ihania ja söpöjä! Yhteensä niitä taisi olla kuusi, mutta eri aikoihin, sillä hamsun elinkaari on valitettavan lyhyt. Ne olivat kuitenkin lasten vastuulla. Niin, kyllä minä sälytin kaiken vastuun niistä lapsille ja hyvin sen hoitivat! Oppivat sen, millainen vastuu on eläimestä. Vuorotellen siivosivat häkin ja antoivat ruokaa. Kun niitä kuoli, oppivat sen, miten on opittava luopumaan. Silloin sain isältäni ”pyyhkeitä” kun annoin lasten ottaa eläimen, mikä niin nopeasti kuolee ja mikä aiheuttaa surua. Sanoin isälleni, että juuri senkin takia, on hyvä oppia sitä surua.

Enää meillä ei ole hamsuja, mutta kyllä niitä muistellaan, miten kivoja kukin oli. Kaikki ne ovat haudattu pienessä laatikossa metsän reunaan. Lapset tekivät senkin. Nyt meillä on se tilanne, että koska Tytsä on muuttanut pois kotoa, Pelimies on allerginen, ja meillä on niin paljon menoja, eläintä ei oteta! Jokainen voi sitten isompana omaan kotiinsa ottaa ja kun minä jään yksin, voisin ottaa kissan 😉 (ja ruveta mummoksi).

PS. Enää kuusi kirjoitusta ja sitten Kimmeli katoaa ja alkaa ehkä elää jossain muualla ihan jonain muuna…

Arjen sankari !

Saanko esitellä – Arjen Sankari! Hän on pian 85v täyttävä ruutimummo(ei sukua)! Oikeastaan arjen sankari ei riitä kertomaan sitä kaikkea, miten häntä kunnioitan, kuinka olen ottanut opikseni hänen… ei mitään neuvoja vaan miten eletään tätä elämää!

Hän on kahteen kertaan evakkoon lähtenyt, aikansa avioton lapsi. Kaiken kokenut ja nähnyt. Hän jopa joutui karttamaan isäpuoltaan, joka olisi mieluusti nuorta tyttöä kopsinut. Hän teki paljon töitä, meni naimisiin, rakensi talon, synnytti pojan. Avioliitto meni nurin, talo meni myyntiin, poika kuoli. Hän perusti yrityksen. Yritys kaatui ja kaikki omaisuus meni. Kaikki ainekset soppaan, mistä voisi katkeruuden kalkkia lipttää. Vaan kuinka on???

Hän on maailman iloisin ja kultaisin mummo. Koskaan en ole häntä nähnyt huonolla tuulella, ikinä en ole kuullut hänen suustaan valituksen sanaa. Hän on itse auringon paiste. Hänen hassun hauska huumori siivittää kaikkia hänen juttujaan. Olen voinut aina kertoa hänelle kaiken ja hän vaan ymmärtää. Ei ole sättinyt, ei paheksunut mitään. Lisäksi, kaikki minun lapseni rakastavat häntä. Pahin uutinen, minkä voisimme kuulla olisi se, että saisimme tietää hänen menehtyneen.

Hänen kaltaisiaan ihmisiä on harvassa, mutta kun sellainen osuu kohdalle, se on kultakimpale. Kun minulle tulee vastoinkäyminen, muistan heti hänen sanat siitä kuinka vastoinkäymiset kuuluu elämään, ihminen pysyy taistelukunnossa 😉 Ryhdistäydyn siinä vaiheessa ja muistan aina, että hän on selvinnyt niin monista taisteluista, miksi en minäkin.

Meillä on töissä vaikeaa, siis Täydelliset Naiset ovat entisestään aktivoituneet, jopa niin, että sen huomaa muutkin kuin minä. Kaiken sen paskan keskellä, minua lohdutti, kun minulle puhuivat siitä pari muutakin? Jotenkin se vaan kummasti helpotti, saada tietää, että en ole ainoa, joka sitä paskaa saa sietää. Sitä on tähän mennessä yrittänyt vaan sietää ja kestää, olla välittämättä ja se on ottanut voimille. Nyt kun on muitakin, olen tsempannut heitä, että kyllä me kestetään ja itsekin on saanut voimaa sietää ja yrittää pysyä vaan iloisena, ettei antaisi sen kaiken negatiivisuuden ottaa valtaa.

Tappelen aina sitä negatiivisuutta vastaan! Joka paikassa! En halua kuulla kaikkia huonoja uutisia, en halua aina tietää niitä kaikkein pahimpia versioita joka asiasta. Ihan vaan esimerkkinä vaikkapa sellainen, kun aloin odottaa esikoistani! Kuinka sen piti olla iloinen uutinen, niin enkö saanut kuulla kaikkia kauhutarinoita kuolleina syntyneistä lapsista, synnytyksistä, missä äiti oli kuollut. Vastaavaa tulee kaiken aikaa, MIKSI??? Kuka kertoisi minulle, miksi näin? Miksi se pahin on aina kerrottava? Peetu on juuri näitä ihmisiä ja kun hänelle olen siitä nyt yrittänyt nätisti kertoa, senkin, etten halua kuulla niitä tarinoita, koska ne eivät vaan auta, ei ollenkaan lohduta. Mitä sitten kävi? Sain kuulla, että olen kaiken aikaa vittuillut ja että olen vaan ladannut paskaa niskaan….

Minä luulen, että lähden tapaamaan Häntä, tätä 85-vuotiasta! Tiedän, että kaikki muuttuu aina hyväksi kun menen sinne. Saan uutta virtaa ja jaksan taas. Kun oppisin elämään yhtä sydämellisesti, mutta minulla on vielä paljon oppimista!

Juhla

Juhlan voi käsittää monin eri tavoin. Minä, joka meikkaan joka päivä, ihan vaan sen takia, että se nyt on osa minua, kuuluu minun elämääni, niin että jos joku näkee minut julkisesti meikittömänä, on asiat todella huonolla tolalla. Meikkaaminen on minulle siis osa päivittäistä itsestä huolehtimista. Minulle on sanottu usein, että Mihis olet niin hienona menossa? Oletko juhliin menossa?

Voin vain kertoa, että en mihinkään erityisesti, mutta kyllä, minulla on juhlapäivä joka päivä! Aina voi tehdä arjesta juhlaa. Ne, jotka ovat kuittailemassa minun ”juhlavarustuksestani”, raahustavat päivästä toiseen naama harmaana, tukka hapsottaen ja juuri ja juuri jaksaen elää 🙂 Hah, sorkke pikku kärjistys. No, sitten kun on joku juhla, niin ovat sonustautuneet niin, että heitä tunnista! Ovat niin oudon näköisiä, ettei uskalla lähestyä. Eivät osaa oikein puhuakkaan mitään, sillä jos kerran pari vuodessa laittaa vaikka huulipunaa, niin miten sitä sitten osaa suutaan pitää..

Vaan, oikein juhlat! Siis sellanen juhla, mihin pitää vetää parasta ylle, käydä kampaajalla ja menettää yöunet, kun niin jännittää… Luoja varjele minua niistä. En ole sellainen juhlaihminen, että viihtyisin niissä. En osaa olla sellaisissa juhlissa, missä jokainen on parhaimmissaan ja siellä sitten pönötetään. Siksi minä en ole koskaan viettänyt syntymäpäiviäni juhlien, naimisiin menin salaa… Mikä helpotus!

Niin, että jos saan vaan viettää juhlapäivää joka päivä, se on minulle suurta juhlaa. Lähden tästä sonustautumaan tätä päivää varten. Heti aamusta tulee remppamies käymään ja sitten töihin!

Ihanaa Juhlapäivää Kaikille !!!!

Elämä !

Minulle elämä on aina ollu todella tärkeä, siis niin, että olen halunut elää, minulla on elämän nälkä ja nautin elämisestä, myös niistä synkistä hetkistä. Kyllä, kun menee oikein huonosti, olen ajatellut sen niin, että pian se muuttuu ja kohta on kaikki taas paremmin, sillä kuten hyvät hetket, niin ei huonotkaan kestä ikuisesti!

Olen aina pitänyt elämääni rikkaana ja antoisana. Olen itkenyt ja surrut paljon, mutta vastaavasti olen myös iloinnut ja nauranut, joten eikö se juuri ole sitä ihan oikeaa elämää 😀 Olen ottanut vastoinkäymiset haasteena ja kun niistä selviytyy, se tilanne on aina voitokas. Ei jaksaisi ikuista onnea…. siksi kun välillä konttaa nokka porossa, se onnen hetki tuntuu ihan huikealta.

Niin, tämä on esipuhe sille, mistä meillä oli eilen Peetun kanssa ”riita”. Hän oli taas sellasella tuulella, milloin en jaksaisi häntä. Alkoi tivata minun tunteita??? Kun sitten kerroin, että en ole paras ihminen niistä nyt puhumaan(en halua loukata häntä), niin se jankuttaminen alkoi. Se ikuinen katkeruus napsahti siellä taas esille. Oli sitten ihan pakko kertoa, että se hänen katkeruus on muuri meidän välillä. Hän vaan vetää sitä katkeruuden kivirekeä perässään. Ei ymmärtänyt sitä, kun kerroin hänen myrkyttävän sillä oman elämänsä ja valitettavasti myös läheistensä. Yritin nätisti kertoa, kuinka minä kartan katkeruutta ja vihaa ihan kaikissa muodoissaan, koska ne ovat vain ihmistä kuluttavia tunteita eikä niistä ole mitään hyötyä. Sitten alkoi puhelin soida… En  vastannut! Minä en ole mikään puhelimessa puhuja muutenkaan, saati asioiden setvijä ja etenkään Peetun kanssa. Siitäkin tuli sanomista! No, jatkoimme viestittelyä sähköpostissa ja sainkin huomata, kuinka minä olin taas kaiken aloittanut ja mistä minä olin sen katkeruuden siihen vetänyt??? Huomasin kaiken olevan turhaa! Sanoin vain, että minä en vastaa sen puheluihin, kun lapset ovat kotona ja että suosittelisin hänelle ammatti-ihmisen luona käymistä, koska minä en vaan jaksa sitä jankutusta….

Suljin koneen ja tein välillä jotain ihan muuta, niin sitten alkoi tulla tekstiviestejä. Kun avasin koneen, siellä oli vaikka kuinka monta viestiä. Olin jo ihan sekaisin, mihin vastata, sillä siellä oli taas asetettu minun päähäni jos vaikka mitä. Oli kurjaa todeta, että ärsyynnyn tavattomasti siitä Peetusta. Lopuksi hän taas pyysi anteeksi, lupasi ettei enää koskaan, koska kumpikaan meistä ei halua riidellä?? Niin, minä vastasin hänelle, että on paljon helpompaa kun ei lupaa mitään, koska olen tämän ennenkin kuullut.

Elämää on monia tapoja elää, jokaisella omansa! Niin se on! Kaikilla on oikeus päättää omasta elämästään, elää niin kuin tykkää. Jos kuitenkin suunnittelee elämänsä etukäteen ja se ei menekään niin, kannattakoo siitä katkeroitua? Minusta ei. Minusta elämän edessä pitää olla nöyrä, sillä se antaa ja ottaa. Ei se ole meidän hallittavissa.

Minun ja Peetun tavat elää eriävät toisistaan niin paljon, että siinä se syy on, miksi en halua häntä, miksi en voi rakastaa häntä niin kuin hän minua. Voimme tapailla, mutta minusta on vapahduttavaa, että näemme vain silloin tällöin.

Onni !

Miun lempiaihe – onni! Miusta se on niin ihana asia, joka on aina läsnä. Ainakin minä olen sen tunnistanut ja vaalin sitä kuin kruunun jalokiviä.

Joka aamu, joka ikinen hetki onni on läsnä, paikalla, vaikka joskus sitä vaan ei huomaa. Kun tänä aamuna heräsin, olin iloinen, että ei särkenyt päätä tai no vähän, mutta kahvin juotuani se meni ohi. Menin ulos ja jo ensimmäinen hengenveto raikasta pyhäaamun ilmaa oli onnea. Minusta onni asuu meillä, kun kotona on hyvä olla ja lapset ovat ihania. Kun meillä on lämmin ja riittävästi ruokaa. Saa kellahtaa omalle sohvalle tai omaan sänkyyn, saa olla eikä kukaan vittuile, se jo on niin onnea!

Viihdyn yksin ja eilenkin olin yksin eräällä keikalla, no onni oli kyllä mukana. Minun ei tarvinut huomioida ketään, sain mennä ja lähteä silloin kun minusta tuntui siltä. Kun kävelin läpi öisen kaupungin ja olin viluinen, oli onnea tulla kotiin, missä oli niin lämmin. Jotenkin sellainen ihanan turvallinen olo, mikä johtuu siitä, kun se onni oli paikalla.

Töissäkin onni on usemmiten mukana. Onni pitää minua kädestä, kun on vaikeaa, puristaa  rohkaisevasti ja suputtaa, että ei ole mitään hätää. Niinpä voin sitten taas hymyillä niille, jotka eivät onnea ole edes huomanneet. Sääli, he ovat polkeneet onni-paran jalkoihinsa tai eivät edes usko sen olemassaoloon. Minun onni istuu välillä olkapäälläni ja valaa minuun voimaa, näyttää asioita, niitä ihan pieniäkin, joissa hän on. Siitä se elämä koostuu.

Minun onneni on se voimavara, jota ilman minun elämäni ei olisi minun elämää. Jokaisen soisi oman onnensa löytävän, sillä se on niin lähellä, ettei se tarvitse kuin huomata!

Laiska

Laiska oli melkeinpä pahin solvaus, mitä sai lapsena kuulla. Minut kasvatettiin siihen, että töitä pitää tehdä, aina ja kaiken aikaa ja jos et koko ajan ollut tekemässä jotain, olit laiska. Vielä pahempaa se, että jos ei jaksanut tai viitsinyt, niin oli kahta pahemmin laiska. Se oli niin huono asia, että kyllä sitä yritti kaikin tavoin elää niin, ettei olisi laiskaksi haukuttu.

Kun kävin pyhäkoulua, niin ainoa muistolause, minkä opin ulkoa ja minkä muistan vielä tänäänkin, on ”Mene laiska muurahaisen tykö, katso sen menoa ja viisastu” !!! Sillä mennään, en siis oikein osaa olla niin, etten tekisi mitään. Yleensä teen montaa asiaa yhtä aikaa. Töissä etenkin, olen koko ajan liikkeessä ja teen kaiken aikaa jotain, silti pelottaa, että jos vaikka joku luulee, etten tee mitään. Useimmiten siellä tulee sanomista siitä, että tekee jonkun homman väärin, väärään aikaan ja aina tulee sanomista niistä hommista, mitä on jättänyt tekemättä… *huoh*

Kun olen kotona, on ihanaa olla, maata sohvalla, missä sitten kyllä teen aina jotain koneella tai luen kirjaa. Se kyllä lasketaan varmaan laiskana olemiseksi, mutta onneksi siitä ei kukaan huomauta.