Karkeloin…


Havahduin tässä, että milloin minä karkeloin? Jossain vaiheessa elämä oli niin kepeää, että se oli yhtä karkeloa päivästä toiseen. Nyt minua piirittää sellainen epämääräinen synkkyys, joka ei päästä karkeloa minuun. Minä ojennan käsiäni sitä kohti, mutta se iso, harmaa(musta?) vaan asettuu eteen ja muistuttaa minua mitä kummallisimmista asioista.

Kun eilen vietin viikon ainoaa vapaapäivää, istuin koko päivän sohvalla. Tiesin kaiken aikaa, että se ei ole oikein, että minun olisi pitänyt tehdä jotain, lähteä jonnekin, mutta istuin vaan ja välillä aina huomasin ajan kuluneen. Istuin koneella, missä toki kirjoitin vaikka mitä ja kävin vaikka missä sivuilla, hoidin asioita jne. Istuin välillä pöytäni ääressä ja sain aikaan kassillisen lähtevää postia, mutta vailla sellaista karkeloa, mikä tulee kun saa jotain aikaseksi.

Onneksi illan suussa oli lasten kujetuksia. Tytsä tuli käymään kotona ja haettiin pojat isältään ja sitten kuljetin yhtä sinne toista tänne. Se antoi pikkasen karkelon makua, mutta silti minua painoi…. Peetun viestit, jotka ovat täynnä hunajaa, ei yhtä poikkinaista sanaa. Lupasin käydä siellä hiihtolomalla, koska vien hänelle erään tavaran, mitä ei voi postissa laittaa. Hän odottaa niin ja on niin iloinen ja apua, minua vaan ahdistaa.

Karkeloimista ei ollut sekään, että Jerry kävi meillä eilen! Juu, kyllä, hän kutsui itsensä kahville, no katsomaan viallista kodin konetta. Keitin kahvit ja hän yritti korjata sitä laitetta. Kuntoon sitä ei saatu, mutta kiitin kuitenkin yrityksestä. Hän sanoi siihen, että mitäs tuosta, tekosyyhän se vain oli… ???? Kaiken aikaa minulla oli tavattoman epävarma olo. Koin oloni hänen seurassaan wanhaksi ja väsyneeksi, rumaksi ja ikäväksi! Se oli outo tunne, sillä kun yleensä olen iloinen ja suhteellisen varma itsestäni, niin mikä minun oli…

Mietin sitä myöhemmin, että se ku en Jerrylle kelvannut, painaa jollain lailla. Koen itseni hänen seurassaan jotenkin hylkiöksi. Se sama fiilis, mikä oli aikoinaan lasten isän seurassa. Nyt voin jo häntä sillai tavata, etten koe oloani ihan kamalaksi. Onneksi, sillä olen hänetkin tavannut viikon sisällä jo kolmasti.

Mietin sitäkin, että en osaa ottaa vastaan Peetua. En kestä sitä ihan järjetöntä rakkautta. Pahinta on, että minä jos kuka tiedän, miltä hänestä tuntuu. Enkö juuri itkenyt viime kesänä Jerryä ja lasteni isää vuosia. En voi Peetulle kuitenkaan sitä sanoa, että olen rakastanut muita enemmän…ja enää en osaa, en kykene. Miten sen hoitaa niin, ettei loukkaisi, kun loukkaa kuitenkin.

pensierosa2hi0_large

Kun jonain päivänä saisin olla vapaa kaikista, niin ettei kukaan olisi kiinni minussa ja tarkoitan tällä aikuisia ihmisiä, niin sitten minä KARKELOIN… Silti, väkisinkin miettii, että tarttiskohan mennä jonnekin kallon kutistajalle? Jos minulla on niin iso pää, että joutaa sitten miettiä kaikenlaista?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s