Halauksia ja puuttuvia kipinöitä


Minulla on vapaapäivä. Jo eilen lähdin töistä ajoissa. Minulla olisi ollut kaikkea tehtavää, mutta päästyäni kotiin, huomasin olevani niin väsynyt, että menin sänkyyn ja nukahdin. Nukuin sikeät parin tunnin päikkärit! Kyllä teki hyvää.

Illaksi lähdin Tytsän kanssa lähikaupunkiin tapaamaan Vävykkiä, jolla oli iltaloma. Jotta sain oman aikani sillä aikaa kulumaan, otin mukaan vanhan ystäväni, jota jo tässä tapailin. Kutsun häntä vaikkapa Peetuksi. Hän vietti viimeistä iltaa näillä savuilla, joten oli hyvä aika vielä nähdä ja jutella. Se olikin erittäin hyvä idea, sillä mitä olisin yksin tehnyt kolme tuntia vieraassa, pimeässä, pienessä kaupungissa, missä lähes kaikki oli jo kiinni.

Istuimme kahvilla ja juttelimme. Ajelimme autolla ja juttelimme. Elämän ja kuoleman kysymyksiä. Kaikesta siitä, mitä sattui ja tapahtui joskus kauan aikaa sitten. Mitä me silloin elämältä odotimme, kun elämä oli vielä edessä. Olisimmeko koskaan voineet kuvitella, miten tulee käymään. Mitä kaikkea on jouduttu läpi käymään ja onko mitään edessä? Miksi näin, niin siksi, että Peetu ei ole enää työelämässä ja kuinka kauan elämässäkään. Elämä on murjonut. On vaikea käsittää, miksi yhden ihmisen elämä on niin täynnä vaikeuksia.

Kun tulin kotiin, menin suihkuun. Käydessäni nukkumaan, olin saanut viestin. Peetu kiitti tai oli laittanut, miten voi koskaan kyllin kiittää… siitä, että oli saanut nauraa, hänellä oli ollut hauskaa, mitä ei ollut tapahtunut vuosiin. Se lämmitti! Vastasin hänelle, kuinka paras kiitos oli se, että näin hymyn hänen kasvoillaan. Niillä kasvoilla, joilla se hymy ennen asui, mutta nyt se oli kadonnut.

– Saanko halata sinua? hän sanoi, tuli ja otti syliin. Olimme siinä lähekkäin ja se oli herkkää, niin herkkää, että hänellä kostui silmät. Vuosiin hän ei ole pidellyt ketään. Elellyt vain yksin koiransa kanssa ja koittanut selvitä päivästä toiseen. Hän, joka oli aikoinaan kaikkien naisten unelma. Edelleen näin hänestä sen, sen hymyn takaa, sen sydämen herkkyyden.

Niin, ja kyllä, minä aion tavata häntä vielä joskus. Missä ja milloin, sitä ei kukaan tiedä. Joskus kauan sitten, hän merkitsi minulle paljon. Mielenkiintoista, mutta vieläkin hänessä on jotain vetoa. Jos voin tuoda hänen elämäänsä valoa, edes hymyn, teen sen.

Tänään on kuitenkin uusi päivä ja lähden Helsinkiin! Siellä minulla on kaksi tapaamista. Ensin tapaan ystävän, jonka kanssa osallistumme palaveriin. Loppupäivästä tapaan Moodyn. Ehkä hän viimein ymmärtäisi sen, ettei minua kukaan saa. Olen hänelle sitä koittanut tolkuttaa, mutta hän on aika sitkeä. Jollain lailla hänen tulisi ymmärtää, että meidän suhde voisi pysyä vain ystävyytenä. Hän on upea mies, kaikin tavoin mukava ja kiva, mutta…juuri sellainen, että kun ajattelisi järkevästi, niin miksi en ottaisi hänestä kumppania? Olisi minulle kiltti, pitelisi hyvin, vaan kun se ei minulle riitä. Kipinä puuttuu!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s