Toivon kipinä ?


Eilinen oli toipumista eilisen eilisestä! Tänään on taas ihan uusi päivä. Olen edelleen ihan kuosissa ja tyytyväinen itseeni! Olen käynyt läpi sellaisen helvetin, että kyllä minä taas jaksan – käsitellä Jerryä. Hän on ailahtehtelevainen, mutta niin olen minäkin 🙂 Uskoisin olevani silti jotenkin vahvempi…

Kuinka monta kertaa olen päättänyt olla tapaamatta häntä??? Tapaan silti. Tekisin itselleni väärin, jos en suostuisi häntä tapaamaan. Toki sekin on kiusaa, kun tapaan, mutta pienempi? Kaikesta huolimatta minulla on sellainen tunne, että minä olen nyt vahvoilla.

Kaikkien suurten kyyneleiden jälkeen käsitän, etten saa häntä, hän ei välitä minusta niin paljoa kuin minä hänestä. Vaikea oli tälläsen luupään se vaan ymmärtää, mutta näin se on ja siitä on lähdettävä. Kun vaan muistan sen kaiken aikaa, pidän sen päällimmäisenä, enkä retkahda kuvittelemaan mitään. En, vaikka pakko myöntää, että jossain syvällä sisimmässäni elää pieni toivon kipinä 😉

Jos hän ehdotti, ettei me tavata, ettei ole mitään järkeä tapailla, koska minä joka kerran jälkeen ”kuvittelen” kaikkea, ja silti hän ehdotti tapaamista? Oli minulle kiltti ja pyyteetön. Tunsin, että hän viihtyi kanssani. Juttelimme niistä asioista, jotka oli meille tärkeitä. Hän otti puheeksi ne, mistä olimme aina ennenkin puhuneet. Ne käsittelivät elämää yleensä ja nimenomaan alueita, mistä olemme aina olleet niin samaa mieltä. Jälkeen päin mietin, halusiko hän vain tarkistaa jotain?

Mistä emme puhuneet, niin minusta! En kertonut mitään siitä, mitä tunnen. Pidin itseni niin suljettuna siltä osin, että oikein sieluni hurrasi. En halua kaataa hänen päällensä sitä tunteiden tulvaa, sillä juuri sillä olen hänet ”työntänyt” pois niin monta kertaa. Missään viestissäkään en kertonut mitään itsestäni. Hyvä minä!

Puhuimme myös meidän hellaepisodista. Hän otti sen puheeksi. Olin laittanut siitä naamakirjaankin päivityksen ja ihan veetuillakseni niin, että jos tuntisin jonkun ammattilaisen, niin voisin pyytää apua… Tottahan hän oli sen lukenut, niin kuin oli tarkoituskin! Sanoi, että ”Käänsit sitten oikein veistä haavassa”. (käänsinkö???) Kerroin, sitten, kuinka homma hoitui, kun huoltomies kävi ja seuraavalla viikolla kaksi korjaajaa. Siihen hän tokaisi, tosin leikkisästi, mutta… ”Sinähän oot niin miehenkipee”… Yritin ottaa sen yhtä leikkisästi, mutta en saanut sanotuksi sanaakaan, koska minulle pulpahti vedet silmiin. Onneksi olimme autossa ja katselin vaan sivuikkunasta ulos, että sain kerättyä itseni kasaan. Olisin halunut huutaa hänelle! Siitä, kuinka kartan kaikkia miehiä, kuinka en siedä ketään, kuinka en mene mihinkään, en käy juuri missään kuin poikani kanssa. En sanonut kuitenkaan mitään, olin ihan hiljaa.

Eilen viestittelimme, ihan vain asiaa! Pysyin tiukkana. Kun yleensä jaarittelin aina kaikkea, niin nyt vastasin vain siihen mitä hän kysyi, lyhyesti. En anna hänen käsittää, että olisin jollain lailla seonnut hänen tapaamisestaan 🙂 Sekosinhan minä, mutta en niin kuin aina ennen. Pärjään! Jatkan elämää, niin kuin en olisikaan tavannut häntä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s