Minulla on siipi maassa! Pitkästä aikaa olen ollut niin pahoilla mielin, että kun yksi asia vetää mielen mustaksi, niin samalla tuntuu kuin kivitalo kaatuisi päälle. Paska juttu! Selviän kyllä, vaikka nyt kirveleekin…
Eilen olin matkalla, porukan mukana, bussilla, toisessa kaupungissa. Aamusta lähdin reippain mielin ja kun yöllä istuin kotona sängyn reunalla, mietin vain, mitä oikein oli sattunut? Olinko taas kerjännyt ilkeitä sanoja?
Joskus aikoinaan, jo muissa työpaikoissa, päätin, ettei kannata työkavereitten kanssa lähteä juhlimaan. Eilen se tuli taas selväksi, että oli laitimmainen kerta, kun lähen työkavereitten kanssa mihinkään, missä nautitaan jotain vettä väkevämpää. Virheitä on tehtävä ja toivon mukaan niistä oppisi…
Koko reissu siis sujui hyvin, mutta minun olisi kannattanut mennä suoraan kotiin, kun bussi saapui kaupunkiin. En kuitenkaan mennyt vaan lähin jatkoille. Siellä sitten puhe kääntyi työasioihin ja haukuttiin yks sun toinen. Yritin sanoa, etten pidä siitä ja koitin puolustella. Sain sitten kuulla kunniani itekin. Olin kuin minua olisi lyöty päin naamaa. Kuuntelin ja kummastelin, että kuinka ihmiset, joita olin pitänyt kavereinani, sättivät minua päin naamaa, asiasta, mikä on aivan naurettava. Kyse on siis minun tavastani tehdä töitä. Yritin puolustella, mutta turhaan. Nousin, otin takkini ja sanoin, että minun on parempi nyt lähteä kotiin.
Juu, kyllä minä tiedän, että ei kannata olla pahoillaan. He vaan puhuivat niin, koska tietävät, että teet hommasi hyvin ja ovat kateellisia, sanoi Pien mies, jonka repliikki tosin on aika puolueellinen. Hänelle kerroin vasta aamulla, kun jo yöllä kerroin Tytsälle ja vävykille, jotka tulivat kotiin pikkasen sen jälkeen kun itse oli tullut.
Tässä on myös syy siihen, miksi en jaksa naisporukoita. En kykene osallistumaan siihen ainaiseen toisten ihmisten mollaamiseen. Miesten kanssa tälläisiä ongelmia ei synny. Kateus on niin vallitseva, että saa olla aina varuillaan, mitä puhuu ettei vaan herättäisi aihetta. Jos saan jostain vaikkapa kehuja, on vaan hyssyteltävä, ettei oo heti piikkinä jonkun lihassa. Miesjutuista ei voi puhua mitään, kun onhan se niin, että sekin on aina joltain toiselta pois. Lapsista en voi olla puhumatta, sääli, sillä niistäkin puhuminen on armotta, jollei aina nyt kehumista, niin ainakin ärsyttävää! Eipä silti, ei minun oo pakko keskustellakaan 
Näillä mennään! Minulle riittää, kun tiedän mitä teen! Enkä osallistu itse siihen toisten panetteluun ja virheiden etsimiseen. Kukapa meistä olisi täydellinen?? Ystäväni onneksi tietävät vajavaisuuteni ja silti ovat ystäviä Ystäviä ei haittaa,ns. kavereita tuntuu haittaavan.
Parasta mitä eilen kävi, oli se, että sain viestin Rinssiltä! Hänellä oli minulle ihana suunnitelma ja teen kaikkeni, että se toteutuu!
