Tiedän olevani sitkeä ja sinnikäs. En anna periksi, sillä minulla on tarve pärjätä. Elämäni on ollut yhtä pärjäämistä, kompastumisia ja ylös kompuroimisia. Se on minun elämää, että voittaa vastoinkäymiset. Tiedän aina, kun on pitempään mennyt suht hyvin, niin se aika on vain voimien keräämistä, sillä pian käy taas jotain, mihin tarvitsee taistelua.
En vaadi mitään, enkä odota mitään, mutta ajattelen itseäni! Kyllä, niin minulle on sanottu, että ajattelen vain itseäni. Kuka sen tekisi jos en minä? Kuka huolehtisi minusta, jollen se olisi minä itte. Pidän itsestäni ja olen itselleni kiltti. Jos en pitäisi itsestäni, olisi vaikeaa pitää kenestä muustakaan. Niinpä teen kaikkea sellaista, mistä pidän. Tunnen suurta iloa, rakastan elämää ja kaikkea. Väitän aina ihan vilpittömästi olevani onnellinen, silloinkin kun katson elämää kyyneleiden läpi!
Eilen minä itkin! En surusta, vaan helpotuksesta ja ilosta!
Tunnustan asian, josta en ole liioin täällä maininnut ja josta en tule enemmin enää mainitsemaan. Jos täällä jonkun mielestä elvistelen, rehvastelen sillä, että kyllä tämä täti porskuttaa, niin hyvä niin! Itselleni se on vain jatkuvaa todistelua siitä, että minulla on oikeus elää ja nauttia, jopa ajatellen itseäni. Aina ei ole ollut niin. Olen joutunut tekemään valintoja. Vanhempieni mielestä olen kaikkea muuta kuin sitä mitä olen esim. ystävieni silmissä. En ole oikein vanhemmilleni kelvannut koskaan, en omana ittenäni. Jos olisin elänyt niin, että olisin vaan ollut heille mieliksi, tuskin olisin enää tässä kirjoittamassa. Se ei ole minulle mikään elämää suurempi asia, sillä olen siitä päässyt yli.
Nyt kuitenkin on niin, että vanhempani ovat jo iäkkäita ja huonokuntoisia. Tarvitsevat apua! Kävin heidän luonaan, mutta minun apuni, neuvoni olivat yhtä tyhjän kanssa. Olin ihan kädetön. Nuorempi veljeni tuli sitten toiselta puolen Suomea hoitamaan asioita. Hän sai hoidettua ne asiat, mitkä minäkin olisin saattanut osata. Veljeni on ihana, niin tärkeä minulle, että sitä on vaikea sanoin kuvata. Kun eilen illalla tilanne selkiintyi ja veljeni tuli luokseni kertomaan, että äiti on nyt viety hoitoon, olin niin onnellinen. Kapsahdin veljeni kaulaan nyyhkyttämään. Siksi, että vaikea tilanne oli nyt saanut uuden käänteen. Kerroin veljelleni, miten ihana hän on! Tiedän myös, että veljeni arvostaa minua ja seisoo aina takanani. Olemme yhdessä kulkeneet sellaisen taipaleen äitini sairastamisen takia, ettei sitä kykene sellainen ymmärtämään, joka ei ole samaa kokenut.
Niin, että jos olen elvistellyt, se on suurimmaksi osaksi sitä, että todistelen vaan sitä, että kyllä minä pärjään, vaikka jo nuorena minulle ilmoitettiin, ettei minusta mitään tule. No, ei tule, mutta silti olen elänyt ihan kelpo elämää! Taistellut siitäkin, että minulla on oikeus elää omaa elämää ja olla onnellinen, ilman syyllisyyttä….
Jee, joten kannat kattoon vaan 
